"Jumala on rakastanut maailmaaniin paljon, että antoi ainoan Poikansa,jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän." (Joh. 3:16)
Voi miten ihania oli lapsuuden kesät mummolassa! Juostiin veljen kanssa kilpaa rantaan ja pulahdettiin vilpoiseen veteen. Siellä polskittiin tunti jos toinen ja välillä juostiin saunan lämpöön. Mummolan saunan kiukaasta tuli parhaat löylyt! Ja voi miten pehmoiselta ruoho tuntui paljaissa varpaissa. Saunomisen ja vedessä polskimisen jälkeen Eki-enon tuoma keltainen jaffa maistui älyttömän hyvältä. Yöt nukuttiin mummon kanssa vintissä ja juteltiin myöhään. Oli jännää kuunnella mummon tarinoita omasta lapsuudestaan. Se oli ihanaa, huoletonta aikaa. Pappa kävi päivisin polkumopolla kyläkaupassa ja toi jätskit tullessaan. Niistä sitten pihakiikussa istuen herkuteltiin. Voi että, saisipa tuon ajan takaisin!
Aika kultaa muistot, niin sanotaan. Monesti hautajaisten muistotilaisuudessa saa kuulla juuri noita ihania lapsuuden muistoja. Ajalta, jolloin kaikki oli vielä hyvin. Kerran eräs mies sanoikin, voi kun voisi vielä palata tuohon aikaan. Hän sanoi sen niin vakavasti, että jäin miettimään asiaa. Tunnistin hänen sanoistaan jotakin tuttua. Nimittäin monta kertaa kun elämässä on ollut itsellä vaikea hetki, on tullut mieleen, että kunpa olisin vielä lapsi. Elämä olisi huoletonta ja murheet pieniä. Tunnistin tuon miehen sanoissa jotakin samankaltaista. Elämä ei ollut mennyt ihan putkeen, olisi mieluusti aloittanut kaiken alusta.. jos voisi palata lapsuuteen.
Kyllä kai ihmisen muisti on valikoiva ja ne kauniit muistot ajan myötä siivilöityvät mieleen ikävien muistikuvien unohtuessa. Tosin täytyy kyllä sanoa, että ei oma lapsuuteni ollut pelkkää onnea. Toki muistan ne ikävät hetket oikein hyivn, mutta mukavampi on ajatella hauskoja hetkiä.
Jostain syystä monet mukavista muistoista sijoittuvat juuri mummolaan. Mummolla ja papalla oli aina aikaa kuunnella juttujani. Heidän kanssaan sain kokea monta kivaa elämystä maalaistalossa lehmien lypsystä lampaiden syöttämiseen. Mummon tekemät ruuat olivat vertaansa vailla. Ei kukaan keittänyt yhtä hyviä makarooneja kuin Alvimummo! :-) Salaisuus taisi olla, että hän lisäsi niihin suolan kaveriksi myös vähän sokeria.
Jännä miten jälkeen päin ajatellen moni asia muuttaa arvoaan. Nekin tylsiltä tuntuvat arkiset päivät, jolloin tuntuu että aika on pysähtynyt, voivat joskus nousta arvoon arvaamattomaan. Mutta miksi sitä ei osaa nauttia täysillä tästä hetkestä. Että vasta sitten vuosien päästä käsittää, että oli se vaan ihanaa silloin vuonna 2009.
Entäs jos päätettäisiin ihan porukalla, että tästä hetkestä alkaen aletaan nauttia jokaisesta uudesta päivästä, johon saamme herätä. Kiitetään kaikesta siitä hyvästä mitä meillä on eikä vain katsota sitä puutoslistaa elämässä. Elämän rikkaus on siinä että näkee sen mitä omistaa eikä sitä mitä itseltä puuttuu. Onni on tässä ja nyt. Tässä ainutlaatuisessa hetkessä.
"Tämän päivän on Herra tehnyt, iloitkaa ja riemuitkaa siitä."
Oletko ajatellut, miten monia asioita me pidämme itsestäänselvyyksinä? Kuten sitä että talven jälkeen tulee kevät, luonto herää, linnut palaavat kaukaisilta mailta ja hiirenkorvat puhkeavat. Sehän on jokakeväinen ihme! Roudan alta herää uusi Elämä!
Koko elämä on ihme. Sinä olet ihme. Koko sinun kehosi hienoine järjestelmineen on ihme. Ei maailmankaikkeus eliöineen, ihmisestä puhumattakaan, voi olla sattumalta syntynyt. Sen täytyy olla Luojan luovaa käsialaa. Avaruus linnunratoineen ja planeettoineen on jotakin niin suurta ja ihmeellistä, jota järki ja ymmärrys eivät tavoita. Miten hienosti Jumala on kaiken tehnyt! Kaiken lisäksi Jumala pitää yllä maailmaansa, vaikuttaa ja toimii luomakunnassaan. Uskotko siihen?
Ihmeellisintä minusta onkin, että suuri Jumala, maailmankaikkeuden Luoja on läsnä ja toimii sinun ja minun arkisessa elämässä. Hänen kanssaan voi olla yhteydessä ja hän johdattaa elämämme kulkua. Wau!
Opettele ihmettelemään, ihastelemaan. Paras opettaja on pieni lapsi. Hän osaa ihmettelyn taidon. Lapsukainen hämmästelee kaikkea näkemäänsä: leppäkerttua kämmenellään, muurahaista, joka raahaa itseään suurempaa kortta, pienen vauvan pikkuruisia varpaita, isän karheaa parran sänkeä.
Älä kadota lasta itsessäsi, Jumalan upeaa luomistekoa. Anna ilon ja ihastelun vallata mielesi. Saatat yllättyä tunteesta, joka sinut silloin valtaa, tulvien valon tavoin mielesi sopukoihin: syvä kiitollisuus elämän lahjasta.
En toivo sinulle,
että jossakin metsäpolulla
kohtaisit valkean kauriin
tai kuninkaanpojan
tai haltijattaren, joka
tekisi sinut rikkaaksi.
Vaan, että sinulla olisi
silmät joilla huomaat,
kun sinua vastaan
tulee tiellä ihme.
Sillä ihmeisiin ei tarvita satuja,
vaan näkevät silmät
ja sydän, joka ymmärtää
kiittää ihmeestä.
-Jörg Zink
Sitä iltaa en unohda koskaan. Viimeistä yhteistä iltaa Mestarin seurassa Pääsiäisaterialla. Nojasin pääni Mestarin rintaa vasten. Hän oli minulle niin rakas. Kolme vuotta olin kulkenut hänen seurassaan kuunnellen hänen opetustaan ja nähden miten ihmeellisesti hän kohtasi ja auttoi ihmisiä. Hän oli niin täynnä rakkautta.
Sinä torstai-iltana yläsalissa Mestari oli jotenkin erilainen. Tunsin miten sydän hänen rinnassaan löi levottomasti. Hän oli vakava ja katsoi meitä tarkkaan kuin painaen jokaisen kasvonpiirteemme mieleensä. Koskaan en unohda hänen katsettaan, lempeitä silmiään. Sitä, miten suurella rakkaudella ja kiintymyksellä hän meihin katsoi. Sydämeni oli murtua kun Herramme ja Mestarimme pesi jalkamme ennen ateriaa. Olin hämmentynyt enkä ymmärtänyt yhtään mitään. Ajattelin, että meidän olisi pitänyt pestä hänen jalkansa eikä hänen. Yritin sanoa sitä, mutta hänen rakastava katseensa sai minut vaikenemaan.
Nauttiessamme ateriaa Mestari teki jotakin merkillistä. Hän otti leivän, siunasi ja mursi kuten tapana oli, mutta hänen sanansa, ne ihmetyttivät meitä: ”Tämä on minun ruumiini, joka annetaan teidän puolestanne.” Vakavana hän otti viinimaljan ja sanoi: ”Tämä on minun vereni, joka vuodatetaan teidän puolestanne syntien anteeksiantamiseksi.” Katsoimme toisiamme, mutta kukaan ei uskaltanut kysyä mitä hän tarkoitti.
Sitten hän ojensi leipäpalan Juudakselle ja sanoi jotakin. Vähän sen jälkeen Juudas lähti pimeään yöhön. Luulin hänen menevän hoitamaan jotakin asiaa. Myöhemmin tajutessani minne hän lähti, tieto järkytti meitä kaikkia. Hän oli se, josta Mestari oli sanonut: ” yksi teistä kavaltaa minut”. En voi vieläkään ymmärtää, miksi Juudas. Vaikka hän oli Jeesukselle niin rakas.
Lauloimme kiitosvirren ja lähdimme Getsemanen puutarhaan. Se oli meille tuttu paikka. Tuska valtasi Mestarin. Hän pyysi minua ja kahta toveriani valvomaan ja rukoilemaan kanssaan. Meitä väsytti niin, ettemme pysyneet hereillä. Jos olisin silloin tiennyt sen, mitä tiedän nyt, olisin pakottanut itseni pysymään hereillä.
Sydäntäni särkee, kun muistelen mitä sitten tapahtui. Hänet vangittiin, vietiin pois. Me pakenimme kaikki, hänen rakkaat ystävänsä. Myöhemmin seisoin ristin juurella, kun hän antoi henkensä. Silloin luulin: kaikki on lopussa. Hän oli jättänyt minulle tehtävän: huolehtia äidistään. Tartuin Mariaa kädestäja talutin hänet kotiini murtuneena. Olimme toivottomia ja luulimme kaiken olevan ohi.
Murhe oli lamaannuttanut meidät toimintakyvyttömiksi. Havahduimme kun Pääsiäisaamuna Maria juoksi haudalta ja kertoi käsittämättömän uutisen: Mestari on noussut kuolleista, hän elää! Ensin en voinut uskoa sitä, mutta kun astuin hautaan ja näin hänen käärinliinansa, minä uskoin. Yhtäkkiä aloin ymmärtää. Myöhemmin hän ilmestyi meille lukittujen ovien takana ja sain nähdä hänen rakkaat kasvonsa ja naulanjäljet. Uskoni vahvistui. Hän oli todella noussut kuolleista ja elää.
Uskothan sinäkin sen! Jeesus ei jäänyt hautaan. Hän kuoli sinunkin tähtesi ja elää. Maailmassa ei ole suurempaa rakkautta kuin hänen. Minä tiedän sen, koska olen saanut levätä hänen rintaansa vasten."
Mitä lähemmäksi Pääsiäinen tulee, sitä lähemmäksi minua tulet Kristus, sitä syvemmin minua koskettaa se, mikä sinussa oli ihmistä, kuolemaa kohti kulkevaa.
Mitä lähemmäksi Pääsiäinen tulee, sitä vakavammin mietin, kulkeeko tie ihmisyyteen aina Golgatan kautta. Sinnekö on mentävä löytääkseen totuuden ihmisestä ja Jumalasta? Sieltäkö vasta alkaa toivon väylä? Onko valon lähde siellä, missä ei näy taivasta eikä vastausta?
-Pia Perkiö
Voi miten minua lohduttaa se, että sinä Jeesus olet elänyt ihmisen elämän. Sinä tiedät ettei elämä aina ole helppoa. Sinä tiedät mitä on tuntea kipua, tuskaa, ahdistusta, yksinäisyyttä. Sinä tiedät miltä tuntuu olla hyljätty, vihattu, yksinjätetty. Sinä tunnet minun pimeyteni ja toivottomuuteni. Sinä näet kaiken, mutta et tuomitse. Se on ihmeellistä, se murtaa minut. Niin paljon on sinun seuraajissakin niitä, jotka sanovat rakastavansa, mutta keräävät kiviä taskuunsa heittääkseen niitä tarvittaessa. Sinä Jeesus pesit opetuslastesi jalat Kiirastorstaina osoittaaksesi palvelijan esimerkin. Osoitit että suurin on se, joka palvelee. Herra, anna anteeksi, että minun on usein niin vaikeaa suostua palvelijaksi. Auta minua nöyrtymään sinun rakkautesi alla.
Sinä Jeesus kuljit ihmisen tien. En voi ymmärtää rakkautesi määrää. En voi käsittää miten suuri Jumala meillä on, kun hänellä on varaa tulla niin pieneksi ja halveksituksi. Sydämeni täyttyy kiitollisuudesta kun ajattelen Jumalan rakkautta. Kuinka Jumala tahtoo JOKAISEN pelastuvan. Hän kärsi itse rangaistuksen voidakseen pelastaa meidät.
Jumala tuntee tuskien painon.
Hänkin kaatui ristinsä alla.
Hän tietää kyllä, että ei ole voimaa
voimattomalla.
-Pia Perkiö
Voi miten Jeesus mahtaakaan surra niitä, jotka luulevat pelastuvansa omillaan, niitä, joille Jumalan rakkauden lahja ei kelpaa. Hän tekee kaikkensa vetääkseen jokaisen luokseen. Sillä mitään hirveämpää ei voi olla kuin ikuinen ero Jumalasta.
Kirkkovuodessa elämme parhaillaan paaston aikaa. Monelle paasto merkitsee jostakin tärkeästä asiasta luopumista. Joku voi luopua makeisten syönnistä tai nautintoaineista. Toinen vähentää tv:n katselua tai netissä surffailua. Hyviä asioita kaikki, varsinkin jos asioiden tilalle tulee jotakin, jolla voi palvella ja auttaa toisia. Paastossa on tärkeää tutkistella omaa sisimpäänsä, ihmissuhteitaan ja suhdettansa Jumalaan. Kristillisessä paastossa korostuu lähimmäisen palveleminen ja omastaan luopuminen vähäosaisten hyväksi.
Tahtoisin tuoda paastoon myös toisenlaisen näkökulman. Voisiko paaston aika olla hektisessä elämässä kiivaan vauhdin hiljentämistä tai totaalista pysähtymistä kiireisen arjen keskellä? Voisiko paastonaikana oman ajankäyttönsä ottaa oikein kunnolla tarkasteluun ja miettiä: mihin minä tämän ainutkertaisen elämäni käytän. Käsitänkö todella että jokainen päivä ja hetki on suuri lahja ja mahdollisuus? Vai annanko vain hiekan valua elämäni tiimalasissa sen kummempaa miettimättä.
Elämä on niin hauras, ja se voi olla hetkessä ohi.
Aika on merkillinen käsite. Se kuluu koko ajan. Emme voi pysäyttää sitä, emmekä palata menneeseen. Tulevaankaan emme voi hypätä, voimme vain elää tässä ja nyt. Mutta kuitenkin niin usein elämme joko menneessä tai tulevassa. Kun taannoin stressaantuneena valitin hajamielisyyttäni, työtoverini suositteli minulle meditaatiota Hän sanoi meditaation olevan yksinkertaisimmillaan hetkessä elämistä. Hetkessä eläen olen henkisesti läsnä samassa pakassa kuin kroppani on kyseisellä hetkellä, sen sijaan että mieli harhailisi jo muualla.
Hetkessä eläen toimin tietoisesti ja kykenen palauttamaan tekemiseni muistiini myöhemmin. Mutta jos en ole läsnä hetkessä vaan mieleni on suuntautunut jo tulevaan, en myöhemmin kykene muistamaan minne esimerkiksi avaimeni laitoin. Hetkessä eläen teen työnikin tehokkaammin kuin säntäämällä paikasta toiseen yrittäen tehdä monta asiaa yhtä aikaa. Vaikka kalenterini olisi täynnä, voin tehdä vain yhden asian kerrallaan. Jos minun on fyysisesti mahdollista olla vain yhdessä paikassa kerrallaan, miksi ihmeessä mieleni yrittää harhailla useammassa. Mitä kiireisemmäksi itseni tunnen, sitä tärkeämpää on malttaa pysähtyä ja ottaa asia kerrallaan. Palauttaa itsensä ja harhailevat ajatuksensa yhä uudelleen nykyhetkeen. Näin voin oppia hallitsemaan kiirettä.
Paastonajan pohdintatehtäviksi: Laita elämäsi tärkeät asiat arvojärjestykseen ja mieti kuinka paljon annat aikaasi näihin tärkeimpiin asioihin elämässäsi. Kirjaa ylös mihin aikasi ylipäätään päivisin kuluu? Mihin sen tahtoisit kuluvan? Mitä konkreettisia muutoksia voisit tehdä ajankäyttösi suhteen? Mitkä asiat tekevät kiireen elämääsi ja miten voit näihin asioihin vaikuttaa?
Jos kiire saa sinut stressaantuneeksi, opettele rentoutumaan ja aika ajoin vain olemaan hiljaa vaientaen levottomat ajatuksesi esim. yksinkertaisen rukouksen keinoin. (Uloshengittäen): ”Herra, annan pois levottomuuteni, (sisäänhengittäen): ”otan vastaan sinun rauhasi"
"Hyvä ystävä on kuin enkeli.
Hän kulkee rinnallasi - toisinaan vähän kauempana,
toisinaan ihan lähelläsi, käsi sinun kädessäsi.
Eikä ystävyys katoa, vaikka välillä on aikoja taikka pitkiäkin matkoja.
Hyvillä ystävillä on aina toistensa sydämessä sija."
Sain kerran tällaisen tekstiviestin: "Ystävät ovat kuin hiljaisia enkeleitä, jotka nostavat meidät jaloillemme silloin, kun siipemme unohtavat miten lennetään." Olen tarvinnut usein ystävää nostamaan minut jaloilleni ja siipiäni tukemaan. Olen kiitollinen teistä jokaisesta, jotka olette kulkeneet rinnallani vaikeina hetkinä.
Hyvä ystävä on suuri lahja. Jos sinulla on yksikin sydänystävä, olet onnekas ihminen. Olet ehkä tänään, Ystävänpäivänä, ilahduttanut ystävääsi jollakin pienellä yllätyksellä, kortilla tai lahjalla. Yllätyksiä on mukava antaa ja saada. Tahdon kertoa sinulle ystävyydestä erään ihanan asian, josta olen saanut kovasti iloa ja voimaa. Se on tieto siitä, että ystäväni rukoilee puolestani. Rukous on kaunein lahja, minkä voi saada tai toiselle antaa. Tuntuu hyvältä kun ystävä pyytää Taivaan Isän siunausta ja johdatusta elämääni. Tällainen ystävä tahtoisin itsekin olla. Rukous on näkymätön voima, joka saa ihmeitä aikaan. Rukous on ovi Jumalan hyvyyden lähteelle.
Mietipä tänään voisitko sinä osoittaa ystäviesi lisäksi ystävyyttä ja ystävällisyyttä jollekin yksinäiselle ihmiselle, jolla ei ole ystäviä. Tai voisitko rukoilla jonkun puolesta, jolla tiedät olevan vaikeaa.
Näin Ystävänpäivänä en voi olla kertomatta sinulle parhaasta ystävästäni. Hän on minulle kallein maailmassa. Ystävälläni on aina aikaa minua varten, sillä hän rakastaa minua. Hän ei koskaan riitele, eikä suutu minulle. Ystäväni on myös uskomattoman kärsivällinen. Hänelle voin kertoa kaikki asiani: iloni, suruni, haaveeni ja unelmani. Ystäväni on sanonut: "Minä olen sinun kanssasi kaikki päivät maailman loppuun asti." Ihmeellinen ystäväni, aina lähelläni suojellen, johdattaen.
Ehkä arvasitkin, että ystäväni nimi on Jeesus. Hän on maailman paras ystävä. Hänestä en tahdo koskaan luopua. Hänen seurassaan ei ole tylsää. Ja tiedätkö: hän tahtoo olla sinunkin ystäväsi. Sano vain hänelle: Jeesus, tule ystäväkseni, tahdon oppia tuntemaan sinut. Ja hän tulee ja tuo elämääsi ilon ja tarkoituksen.
Anna-Mari Kaskisen sanoin:
"Tahtoisin toivoa sinulle mitä en itse voi antaa, saakoon rakkaus Jumalan sinua sylissään kantaa."
Kun katsot peiliin, oletko tyytyväinen siihen mitä sieltä näet? Siis oletko tyytyväinen omaan ulkomuotoosi? Vai ajatteletko että sinussa olisi yhtä jos toista korjaamisen varaa.. Että jos tuon tai tuon kohdan kropassa voisi muuttaa niin sitten olisit onnellinen. Jos ajattelet näin et ole mitenkään poikkeava. Harva meistä varmaan on täysin tyytyväinen itseensä. Mutta miksi on niin vaikeaa hyväksyä itsensä sellaisena kuin on?
Varmasti ympäristö asettaa paineita ulkonäöllemme. Tässä ajassa tuntuu olevan kovin tärkeää se, miltä näyttää ulkonaisesti. Pitäisi olla nuori, kaunis, seksikäs ja hoikka, jotta muka pärjäisi elämässä ja elämä olisi elämisen arvoista. Tuntuu siltä että maailma on muuttunut pinnallisemmaksi ja pinnallisemmaksi paikaksi. Ihmisiä arvioidaan yhä enemmän sen perusteella miltä he ulkonaisesti näyttävät. Kauneus ja esim. hoikkuus yhdistetään menestymiseen. Entäpä jos ei täytäkään kaikkia kriteerejä? Jos onkin vakavasti sairas tai vammautunut. Kuka tahansa meistä voi vammautua, emmekö sitten enää olekaan arvokkaita ihmisinä?
Tuntuu että ihmisiä on alettu esineellistää. Ulkonäköönsä tyytymättömät ihmiset laittavat suuria summia kauneusleikkauksiin saadakseen isommat rinnat tai takapuolen tai paksummat huulet. Mutta mistä tässä on pohjimmiltaan kysymys? Jos ihminen ei hyväksy itseään sellaisena kuin hän on, ei mikään leikkaus paranna tuota itsetuntovammaa. Sillä aina voi löytyä uusi kohta jota voisi vähän parannella.
Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen. Jokaisessa meissä on ainutlaatuisia puolia ja piirteitä, joita ei ole kenessäkään toisessa. Kun Jumala katsoo sinua, hän näkee sinut kauniina ja iloitsee. Hän tietää ettei ole ketään toista sinun kaltaistasi. Hän on tehnyt sinusta ainutlaatuisen yksilön ulkonäköäsi ja kaikkia taitojasi ja lahjojasi myöten. Jos sinä halveksit itseäsi, halveksit Jumalan luomistyötä.
Todellinen rakkaus näkee ihmisen sisäisen kauneuden. Rakkaus joka perustuu vain ulkonaiseen viehättävyyteen ei tule ajan myötä kestämään. Sillä jokainen me vanhenemme ja muutumme ulkonaisesti. Sinä voit korostaa hyviä puoliasi sillä jokaisessa meissä niitä on. Mutta muista, että tärkeintä on se mitä on sisimmässäsi. Kun hyväksyt itsesi, kykenet myös rakastamaan lähimmäistäsi oikealla tavalla. Todellinen rakkaus kestää vaikka ulkonainen kauneus katoaisi sillä se perustuu paljon syvempiin arvoihin ja todelliseen toisen ihmisen tuntemiseen. Älä tyydy vähempään.
Kuten moni jo tietääkin, vuoden alusta aloitin kokoaikaisena sairaalapappina Savonlinnan keskussairaalan ja vuodeosastojen potilaille, potilaiden omaisille sekä henkilökunnalle. Työkenttääni kuuluu myös Kuntoutuskeskus Kruunupuisto Punkaharjulla. Ihan uutta sairaalapapin työ ei minulle ole, sillä työni kappalaisena on kahden ja puolen vuoden ajan sisältänyt puolet sairaalasielunhoitoa.
Olen tosi onnellinen uudesta työstä, sillä opiskeluvuosistani saakka olen kokenut olevani ennen kaikkea sielunhoitaja. Olen aidosti kiinnostunut ihmisten elämäntarinoista ja kokemuksista. Nyt saan keskittyä täysipainoisesti työhön, jonka tunnen omakseni.
Vähän aikaa sitten junassa tuntemattoman miehen kanssa tuli puheeksi ammattini. Kun kerroin olevani sairaalapappi, hän totesi heti että "sinä siis menet silloin paikalle kun ihminen on kuolemassa". Minua hänen kommenttinsa ei yllättänyt, sllä useat ajattelevat papista sairaalassa juuri näin. Että pappia tarvitaan vain silloin, kun ihminen on kuolemassa. Kerroin miehelle, että kuolevien tapaaminen ja mahdollinen ehtoollishetki siinä yhteydessä on osa työtäni, mutta vain pieni osa. Sairaalapappi tekee paljon muutakin. Kirjoitin vuoden alussa paikallislehden Papin pakinassa työstäni ja liitän tähän joitakin ajatuksia siitä.
Mitä pappi tekee sairaalassa? Sairaalapappi on sairaalan oma sielunhoitaja, jonka voi kutsua luokseen kun tarvitsee kuuntelijaa. Kun oma tai läheisen sairaus ahdistaa, kipeiden asioiden jakaminen helpottaa, tuo toivoa elämäntilanteeseen ja voi avata uusia näköaloja Joku voi toivoa rukousta ennen leikkausta tai pyytää ehtoollista. Toinen haluaa kertoa sielunhoitajalle asioita, joilla ei tahdo kuormittaa läheisiään. Jollakin voi olla tarve ripittäytyä. Sairaalapapin kanssa voi puhua niin hengellisistä kuin maallisistakin asioista. Sairaalapappia sitoo ehdoton vaitiolovelvollisuus. Pappi toimii sairaalassa yhdessä muun hoitohenkilökunnan kanssa potilaan parhaaksi ja potilaan ehdoilla.
Jos sairaus johtaa kuolemaan ja potilas kuolee osastolla, sairaalan kappelissa on mahdollista järjestää saattohartaus, jossa sairaalapastori voi olla mukana. Moni on kokenut saattohartauden lohdullisena hetkenä, jossa voi jättää jäähyväiset läheiselle.
Sairaalapappi voi vetää erilaisia ryhmiä. Ensi viikolla aloitan yhdessä kriisityöntekijän kanssa ryhmän niille, joiden läheinen on tehnyt itsemurhan. Koulutan ja pidän oppitunteja esimerkiksi saattohoidosta, tai sielunhoitoon liittyvistä asioista. Teen yhteistyötä kriisikeskuksen kanssa ja olen mukana debriefing-koordinaatioryhmässä. Sairaalapappi on myös mukana avohoidon kentällä.
Tiedän monen arkailevan yhteydenottoa sairaalapappiin. Arkailu on turhaa, eikä pappia sairaalan käytävällä tarvitse pelätä. Pappina en ole sairaalassa kuoleman, vaan toivon lähettiläs. Ajattelen, että ei ole niin pientä asiaa, josta ei voisi puhua tai jonka puolesta ei voisi rukoilla. Olen ottanut tavakseni kierrellä joillakin osastoilla jututtamassa potilaita. Toivon, että kun olen näkyvillä, minua on helpompi lähestyä ja tarttua hihasta. Joskus potilaan läheiset saattavat asua kaukana, eivätkä pääse potilasta katsomaan. Silloin voi pyytää sairaalapastoria käymään potilasta tervehtimässä.
Olen huomannut myös sen, että osastoilla käydessäni voin olla tukena myös henkilökunnalle. Toivon herättäväni luottamusta heissä, jotta hekin rohkaistuisivat ottamaan yhteyttä jos tarvitsevat kuuntelijaa. Olen pyrkimässä työnohjauskoulutukseen, jonka myötä voin entistä paremmin olla henkilökunnan tukena vaativassa työssä.
Yksi suuri muutos työssäni on tapahtunut verrattuna aiempaan työhön seurakunnassa. Muutos liittyy työaikaan. Sairaalapappina teen työtä arkipäivisin ja virka-aikana. Suuri ilonaihe koko perheelleni nykyisessä työssäni onkin ollut vapaat viikonloput. Yhteistä aikaa perheen kanssa on nyt enemmän kuin aikaisemmin. Siitä olen hyvin kiitollinen.
Tuleviin päiviin tahdon astua toiveikkaana hyvän Jumalan johdatukseen luottaen.
Tätä samaa toivon myös sinulle. Tarttukaamme Jumalan lupaukseen: “Minulla on omat suunnitelmani teitä varten, sanoo Herra. Minun ajatukseni ovat rauhan eivätkä tuhon ajatuksia: minä annan teille tulevaisuuden ja toivon.” (Jeremian kirja 29:11)
Jaksaakseen on opittava katsomaan,
kuuntelemaan tarkkaan,
josko jossain helähtäisi
jokin pieni sävel
lämmin sana
hymyn häivä
ruskojuova pilven raossa.
Ja on, on se siellä.
Aina se kuitenkin on. - Maaria Leinonen -
Jonakin päivänä kun kohtaa ja kuulee paljon surullista ja ikävää, tuntuu kuin omakin mieli muuttuisi harmaaksi. Niin paljon tuskaa, pettymyksiä ja pahuutta - tässä maailmassa. Selittämätöntä kärsimystä, sekä sitä jota me ihmiset aiheutamme toisillemme. Joskus tuntuu että pahuus kuin vyöryy yli lehdistä ja uutisista ja joka tuutista. Siltä yrittää suojata lapsiaan ja välttää uutisten katsomista, mutta aina se jostakin tulee. Miksi ikävät asiat saavat enemmän tilaa mediassa. Jos uutisten antama kuva maailmasta olisi ainoa oikea, niin maailmassa ei olisi muuta kuin poliitikkojen skandaaleja, maanjäristyksiä, sotia ja väkivallantekoja.
Onneksi muutakin vielä on. Maailmassa vielä paljon kaunista, herkkää, inhimillistä. Pienen lapsen viaton katse, vanhuksen lempeä kädenpuristus, tuntemattoman hymy bussissa, kaunis laulu radiosta, rakkaan hellä suukko, koiran lipaisu nenänpäästä. Puhumattakaan kauniista auringonnoususta tai lumihiutaleiden leikistä ilmassa.
Mitä näen? Mitä kuulen? Näenkö kauniin vai tumman? Kuulenko vain surun sävelen vai aistinko riemukkaan soinnun? Millaiseksi mielenmaisemani maalaan? On helppoa masentua surullisten uutisten äärellä. Kun itse sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen, eka merkki oli se, etten enää voinut katsoa uutisia ahdistumatta. Tuntui että kauhu tulvi mieleeni kaikkialta. Kun aloin toipua, oli kuin silmäni olisivat auenneet ja näin taas valon ja kuulin lasten naurun ja lintujen laulun.
Voisimmeko minä ja sinä olla toivon, ilon ja valon tuojina tässä paikoin niin pimeässä maailmassa? Voisimmeko olla sanomassa lempeitä sanoja, hyväilemässä kipua pois? Voisimmeko olla Taivaan Isän rakkaudesta ja armosta kertomassa niin sanoilla kuin teoilla? Voisimmeko? Niin kauan kuin on elämää, on toivoa.
Oli, oli se lintu. Oli se elävä lintu ja lauloi.
Vaikka puiston puut
kouristelivat kaamospakkasessa
henkitoreissaan.
Ja maailma sakeana pimeydestä
kuin hiilikellarin kohtu.
Mutta pimeän kuoleman keskellä helähti.
Se oli lintu.
Se oli elävä.
Ja se lauloi.
Taas on se aika vuodesta, kun kauppojen ovet käyvät tiuhaan ja ihmiset miettivät millaisilla lahjoilla läheisiään ilahduttaisivat. Itsekin olen jo ostanut suurimman osan lahjoista. Mukava on aina miettiä mikä kenellekin sopisi ja millä tavoin saisi läheisen mielen iloiseksi.
Mietipä elämäsi aikana saamiasi joululahjoja.. Mikä on paras lahja, jonka olet saanut? Onko se ehkä joku lapsuuden leluaarre, jota olit kauan kovasti toivonut.. Sitten aattona olit pakahtua onnesta, kun se kääriytyi paketista. Vai onko se aviopuolison ostama uusin kännykkämalli tai upea digikamera?
Kun itse mietin kysymystä, en heti osannut vastata siihen. Vaikka lahjat ovat aina, varsinkin lapsena, kuuluneet jouluun, niin kuitenkin ne ovat ihan muut asiat, joita jouluista on mieleen jäänyt. Yhden ihanan lahjan kyllä muistan. Äitini oli valmistanut joulumyyjäisiin ihanan nukensängyn. Muistan miten katselin sänkyä kotona ja toivoin sitä itselleni. Pyysin äitiä ostamaan sängyn minulle. Arvaatte, että olin iloinen kun jouluna sitten sain toivomani sängyn nukelleni.
Tänä tavaranpaljouden aikana tuntuu siltä, että on menty ihan äärimmäisyyksiin lahjojen hankinnassa. Eräs joulupukkia vuosikausia tuurannut mies kertoi hämmästelleensä miten hirvittävän määrän lahjoja jo ihan vauvaikäiset saavat. Tuntuu ettei tavaranpaljoudessa ole enää järkeä. Kuitenkin tosiasia on, että 1-vuotiasta taaperoa kiinnostavat usein enemmän lelujen pakkauslaatikot kuin sisältö. Muistan itsekin miten ilahtuneeksi pikkukultani tulivat isoista joululahjalaatikoista. Niistä sai tehtyä hienon majan. :)
Välillä tulee mieleen, että yritämmekö me aikuiset ostaa hyvää omaatuntoa jouluisin suurella rahalla? Itse en lapsena saanut lahjaksi läheskään kaikkea mitä toivoin, mutta jouluista jäi silti ihanat muistot. Lahjoja tärkeämpää oli yhdessäolo, hiljentyminen joulukirkossa ja joulun herkut. Kaiken joulunvieton keskellä jo lapsena ymmärsin mikä joulussa oli tärkeintä. Ymmärsin että maailman paras joululahja oli annettu meille taivaasta jo kauan sitten. Jos joulu on vain materialistinen juhla ilman syvempää sisältöä, ei se tarjoa sellaista tyydytystä ja sisäistä iloa kuin Joulunlapsi voi sydämeen antaa.
Moni on kertonut, että vasta kun sai oppia tuntemaan Jeesuksen henkilökohtaisesti, kaikki kirkolliset juhlapyhät alkoivat tuntua juhlilta. Ennen ne olivat olleet vain ylimääräisiä lomapäiviä. Ajattelepa millaiset olisivat syntymäpäivät ilman syntymäpäiväsankaria? Kuitenkin moni viettää joulua joulunlapsesta välittämättä.
Avaa sydämesi, kuuntele hiljaisuutta. Kuuletko jouluenkelin kuiskauksen? Tunnetko sen herkän siiven hipaisun? Enkeli kuiskaa: lapseni, tunnetko sinä joulunlapsen? Oletko avannut sydämesi hänelle?
Jos et vielä tunne, lähde paimenien matkassa talliin, seuraa kirkasta tähteä, kuule enkelkuoron laulu jouluyönä ja yllätyt: Joulun sanoma on totta. Se ei ole vain kaunis kertomus, joka aina jouluisin kerrotaan. Se on rakkauskertomus, josta sinä pääset osalliseksi kun polvistut seimen äärelle.
"Tule rakkaus ihmisrintaan, kotis oikea onhan se vain!"
Kiitos sulle Jeesuksemme, kallis Vapahtajamme, kun sä tulit vieraaksemme, paras joululahjamme. Tullessasi toit sä valon, lahjat rikkaat, runsahat: autuuden ja anteeks´annon, kaikki taivaan tavarat.”
Tänään on vietetty itsemurhan tehneiden sekä heidän läheistensä muistopäivää. Eri puolilla Suomea on järjestetty kynttiläkulkueita ja tapahtumia asian tiimoilta. Joka vuosi arviolta 1000 suomalaista lopettaa itse elämänsä. Itsemurhan tehneiden läheisiä on noin 10 000. Suru ja järkytys koskettaa siis todella monia. Entäpä kuinka paljon mahtaa olla sellaisia epävarmoja kuolemia, kuten liikenneonnettomuuksia, jotka eivät selvästi paljastu oman käden kautta tehdyiksi. Suuri on ihmisjoukko, joka vuosikausia suree ja kärsii läheisen raskaan ratkaisun vuoksi. Itsemurhasta toipuminen ja surutyö vie paljon kauemmin aikaa kuin ns. luonnollisen kuoleman sureminen. Koska mukana on traumaattinen kokemus, surutyökin muuttaa muotoaan. Itsemurha jättää jäljen joka ei koskaan katoa. Haava paranee, mutta arpi jää.
Kynttilätapahtumilla halutaan kunnioittaa itsemurhan tehneiden muistoa sekä tuoda lohtua ja antaa tukea läheisensä menettäneille. Tapahtuman järjestäjät haluavat myös lopettaa itsemurhiin liittyvän salailun ja häpeilyn ilmapiirin, koska se lisää ahdistusta itsemurhaan päätyneen lähipiirissä. Tapahtumilla halutaan myös nostaa esille itsemurhien ehkäisytyön tärkeys. Erityisen tärkeää ehkäisytyö on itsemurhan tehneiden läheisten keskuudessa, sillä tutkimusten mukaan lähipiirissä koettu itsemurha jopa nelinkertaistaa läheisten oman itsemurhariskin. (www.surunauha.net/toiminta_ky.html)
Itsemurha tulee läheisille useimmiten yllätyksenä. Vaikkakin usea itsemurhaan päätynyt on yrittänyt aikeistaan jollakin tavalla läheisilleen viestittää. Usein tämän tajuaa vasta jälkeen päin. Itsemurha herättää läheisissä monia kysymyksiä, surua, syyllisyyttä ja häpeää. Läheiset jäävät miettimään itsemurhan syitä ja pelkäämään seurauksia. Usko ja luottamus elämään särkyy. Syyllisyys on äärettömän raskas taakka kantaa. On tärkeää saada apua hirvittävään menetyksen, jotta itse jaksaa elämässä eteen päin.
Mahtaako läheisten syyllisyyttä lieventää se mitä joku on sanonut: että jos ihminen haluaa kuolla, hän onnistuu siinä tavalla tai toisella, eikä kukaan voi häntä estää. Me emme voi väkisin pitää ketään hengissä. Itsemurhaan päätyneellä saattaa olla lukuisia epäonnistuneita yrityksiä ennen kuin lopulta onnistuu aikeessaan. Onneksi moni myös ehtii saada avun ennen kuin onnistuu riistämään itseltään hengen.
Itsemurhan tehneiden läheisille vertaistuen merkitys on tärkeää senkin vuoksi että itsemurhaan liittyy paljon sosiaalista häpeää. Itsemurhasta ei voi puhua samalla tavalla kuin muista läheisen menetyksistä. Kaikki eivät tahdokaan kertoa läheisen kuolintapaa muille. Toinen saman menetyksen kokenut ymmärtää aivan eri tavalla kuin ne, jotka eivät ole kokeneet samaa menetystä. Toki jokaisen menetys on ainutkertainen, mutta jo se voi auttaa, kun huomaa, että muutkin ovat kokeneet saman ja selvinneet siitä hengissä.
Uskovan ihmisen ahdistusta voi lisätä pelko siitä, minne rakas joutui kuolemansa jälkeen. Pääsikö hän edes taivaaseen vai jatkuuko elämä suuremmassa pimeydessä, koska tuolla tavalla oman elämänsä lopetti.
Anja Porion runossa sanotaan:
"Kaksinkertaista taakkaa kannat: surun kuormaa ja tuskaa taivasosuudestaan.
Yksi taakka sinulle riittää.
Toisen kantoi Kristus ristille.
Ylösnousemuksen aamussa
sulkee Jumala syliinsä - syntiset.
Ennen aikaan itsemurhan tehneet haudattiin hautausmaan ulkopuolelle erityiselle alueelle, sillä itsemurhaa pidettiin anteeksiantamattomana syntinä. Kamala millaista taakkaa läheiset silloin kantoivat omaisensa puolesta. Nykyään kirkkokäsikirjassa on seuraavanlainen rukous itsemurhan tehnyttä siunatessa: "Laupias Jumala. Ainoastaan sinä tunnet N.N:n elämän ja kuoleman. Uskomme hänet laupeutesi huomaan. Sinä tiedät miten raskasta elämä voi olla. Sinä tunnet sydämemme ja ajatuksemme. Vahvista ja lohduta meitä, jotka nyt murehdimme hänen kuolemaansa..."
On totta, että elämä on meille annettu suuri lahja eikä Jumala tahdo kenenkään lopettavan omaa elämäänsä. Kuitenkin Raamatun mukaan Jumala on oikeudenmukainen. Hän näkee jokaisen ihmisen elämän kokonaisuudessaan. Hän näkee senkin, mitä kukaan ihminen ei näe. Jumala on läsnä pimeimmässäkin pimeydessä. Myös siinä mihin ihmisen apu ei yllä on Jumala läsnä ja hänen armonsa on suurempi kuin voimme käsittää.
Itsemurhaan päätyy usein vakavasta masennuksesta kärsivä ihminen, jonka mielenterveys on syvästi järkkynyt. Ihminen, joka on joutunut niin syvään tuskaan ja pimeyteen että näkee kuoleman elämää lohdullisempana vaihtoehtona. Masennus onkin hengenvaarallinen sairaus, jonka hoitoon pitäisi todella satsata. Syvästi masentunut ihminen ei enää hallitse itseään vaan voi joutua täydelliseen pimeyteen, jossa sitten luisuu synkkään ratkaisuunsa.
Olen miettinyt miten hirvittävä tunne on olla tuollaisessa pimeydessä, jossa on kuin kotelossa. Kenenkään ihmisen, läheisimmänkään apu ei sinne ulotu, on kuin kaikki, Jumalakin olisi hylännyt. Miten hirvittävä yksinäisyys tuossa pimeydessä on. ;(
Silti uskon, että Kristus on läsnä ihmisen pimeimmässäkin hetkessä. Hän on itse "astunut alas tuonelaan" ja tietää ihmisen syvimmätkin ahdistukset. Sinnekin pimeyteen minne ei enää ihmisen käsi yllä, yltää Kristuksen haavoitettu ristille lyöty käsi. Tuo käsi ei tuomitse, vaan armahtaa. Näin tahdon uskoa. Mutta vaikka näin kirjoitankin, toivon että tekisimme kaikemme yhteiskunnassa ja seurakunnassa ehkäistäksemme itsemurhia. Sillä jokaisen ihmisen elämä on niin äärimmäisen arvokas ettei elämänlangan soisi katkeavan liian varhain.
Minä takerrun Roomalaiskirjeen 8. luvun sanoihin: "Mikä voi erottaa meidät Kristuksen rakkaudesta? Tuska tai ahdistus, vaino tai nälkä, alastomuus, vaara tai miekka? Olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, eivät enkelit, eivät henkivallat, ei mikään nykyinen eikä mikään tuleva eivätkä mitkään voimat, ei korkeus eikä syvyys, ei mikään luotu voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on tullut ilmi Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme. " (Room.8:35-39).
Voimia sinulle, joka suret läheisen itsemurhaa. Älä syytä iteäsi. Jätä rakkaasi Jumalan käsiin. Jätä itsesi Jumalan varaan. Jumala on rakkaus. Hän voi kantaa sinut pimeästä valoon. Et ole yksin. Moni on kulkenut saman surun tien ennen sinua ja löytänyt jälleen valon ja armon. Valo on olemassa vaikka et sitä vielä näe. Tartu ystävän käteen. Vain yhdessä, toinen toistamme tukien jaksamme jatkaa kulkuamme. Ja silloin kun et jaksa askeltakaan, on Eräs joka kantaa sinua.
Kynttilät valaisevat hautausmaata kauniisti. Valo kertoo toivosta: elämä ei lopu kuolemaan. Jeesus on voittanut kuoleman vallan ja avannut tien taivaaseen.
Minun Pyhäinpäiväni oli tänä vuonna siitä erikoinen, että kastoin kaksi lasta. Aamulla olin kyllä jo saarnannut messussa. Kastamieni lasten kasvoihin ja rintaan ristinmerkkiä tehdessäni ajattelin, miten ihanaa kuinka heidät pienenä jo merkittiin Jeesuksen omiksi. Kuinka tuo merkki ei heistä koskaan katoa ja kerran se sama merkki tehdään arkun päälle todistukseksi siitä, että myös viimeisellä rajalla he ovat Vapahtajan turvissa. Ristinmerkki on kristityn voiton merkki. Sen turvissa vaeltaessa ei tarvitse pelätä kuolemaa.
Jeesus sanoi: "Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, saa elää vaikka kuoleekin, eikä yksikään joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole."Miten lohdullista tämä on tietää. Uskovalle kuolema on portti uuteen elämään. Välillä minut valtaa taivaskaipuu. Silloin on ihana lukea Raamatunkohtia, joissa kerrotaan taivaasta.
Minä näin uuden taivaan ja uuden maan. Ensimmäinen taivas ja ensimmäinen maa olivat kadonneet, eikä merta ollut enää. Näin, kuinka pyhä kaupunki, uusi Jerusalem, laskeutui taivaasta Jumalan luota juhla-asuisena, niin kuin morsian, joka on kaunistettu sulhasta varten. Ja minä kuulin valtaistuimen luota voimakkaan äänen, joka sanoi: »Katso, Jumalan asuinsija ihmisten keskellä! Hän asuu heidän luonaan, ja heistä tulee hänen kansansa. Jumala itse on heidän luonaan, ja hän pyyhkii heidän silmistään joka ainoan kyyneleen. Kuolemaa ei enää ole, ei murhetta, valitusta eikä vaivaa, sillä kaikki entinen on kadonnut.» (Ilm. 21: 1–4)
Näin sanoo Herra:
– Katso, minä luon uuden taivaan
ja uuden maan. Menneitä ei enää muistella,
ne eivät nouse mieleen.
Ei, vaan te saatte iloita ja riemuita aina ja ikuisesti
siitä, mitä minä luon.
Katso, ilon kaupungiksi minä luon Jerusalemin,
teen riemuitsevaksi sen kansan.
Ja minä riemuitsen Jerusalemista,
iloitsen kansastani.
Ei siellä enää kuulu itkun ääntä,
ei valitusta. (Jes.65:17-19)
Rakas Jumala.
Kiitos, että olet kanssamme
kaikissa elämämme vaiheissa.
Huolehdit meistä, kun olemme aivan pieniä.
Kannat meitä, kun kasvamme.
Kiitos, että myös tämän elämän päättyessä
pidät meistä huolta
ja kutsut meidät taivaan kotiin.
Lohduta meitä, kun on surun aika.
Anna meidän aavistaa jo täällä
jotakin taivaan kirkkaudesta.
Auta meitä luottamaan Jeesukseen
kaikkina päivinämme.
Kuule meitä hänen rakkautensa tähden.
(Evankeliumikirjan rukous)
Taivaan Isän lohdutusta sinulle joka kuljet surun laaksossa. Et ole yksin. Vapahtajamme kulkee vierelläsi.
Facebookhan on Internetissä toimiva suosittu yhteisöpalvelu, jonne on mahdollista luoda käyttäjäprofiili ja pitää yhteyttä ystävien kanssa. Facebookissa voi kerätä itselleen suuren määrän kavereita, joiden päivityksiä seuraamalla voi pysyä ajan tasalla heidän kuulumisistaan. Facebookiin voi linkittää valokuvia, videoita tai vaikkapa tekstin omasta blogistaan. Itse jaan usein omalla facebook-seinälläni Raamatunlauseita tai muita rohkaisevia tekstejä. Jos kaveri sattuu olemaan naamakirjassa samaan aikaan kuin itse on, hänen kanssaan voi kirjoitella reaaliajassa eli chattailla.
Olen huomannut, että facebookiin suhtaudutaan monella tavalla Toiset ovat naamakirjasta tosi innoissaan ja päivittävät kuulumisiaan monta kertaa päivässä. Aktiiviset kävijät kommentoivat myös toisten kirjoituksia ja tekevät erilaisia testejä, joita siellä on tarjolla. On myös ihmisiä, joita naamakirja ei kiinnosta lainkaan. Jotkut näkevät virtuaalimaailman pelkästään kielteisenä eivätkä tahdo sen vuoksi siihen osallistua. Paljon on myös niitä, jotka ovat tehneet itselleen profiilin naamakirjaan, mutta käyvät siellä harvakseltaan.
On tietenkin totta, ettei virtuaaliystävyys voi koskaan korvata ystävien kanssa juttelua naamatusten tai puhelimitse. En usko, että kukaan olisikaan valmis korvaamaan ystävyyssuhteitaan vain netissä ylläpidetyillä kontakteilla. Silti en pidä naamakirjaa pelkästään turhana tai huonona asiana, sillä olen havainnut siinä hyviäkin puolia ja mahdollisuuksia.
Olen nimittäin bongannut naamakirjasta paljon vanhoja koulukavereita ja tuttuja, joihin en ole aikoihin pitänyt yhteyttä. Naamakirja on luonteva tapa seurata heidän kuulumisiaan ja elämän kulkuaan. Ilman naamakirjaa tuskin tulisi oltua yhteyksissä heidän kanssaan. Naamakirjan kautta on myös mahdollista olla tekemisissä paljon useampien ystävien kanssa kuin mitä livenä ajan puutteen vuoksi olisi mahdollista. Ilokseni olen löytänyt naamakirjan kautta ihan uusiakin itseni kanssa samanhenkisiä ystäviä.
Facebookiin voi perustaa erilaisia ryhmiä tai liittyä jo olemassa oleviin yhteisöihin. Itse kuulun sairaalapappien ryhmään, jossa jaamme mielenkiintoisia ajankohtaisia kysymyksiä ja pohdintoja. Voimme myös tukea toinen toistamme vaativassa työssä.
Itselleni ehkä parasta facebookissa on ollut perustamani rukousryhmä, jonka jäsenet sitoutuvat rukoilemaan luottamuksella sinne jätettyjen aiheiden puolesta. Olen saanut iloita ja hämmästyä kerta toisensa jälkeen siitä, kuinka paljon olemme saaneet rukousvastauksia.
Uskallankin sanoa, että naamakirja on ollut minulle ja monelle usein myös siunaukseksi.
Uutiskuvat nälkää näkevistä lapsista ovat viime aikoina olleet sellaisia, etten ole saanut niitä päivisinkään mielestäni. Eilen uutisissa avustustyöntekijäkin purskahti lähes itkuun kertoessaan kuinka äidit joutuvat pitkällä evakkomatkalla miettimään kenet lapsista jättävät matkalle, yrittääkseen pelastaa muut lapsensa. Sellaista valintaa ei pitäisi kenenkään joutua tekemään. Ei tuollaista tuskaa voi kuvitella. :(
Toivottavasti kukaan ei turru noille uutiskuville niin, että voi hyvällä omalla tunnolla jättää auttamatta. Sillä pienikin apu on tärkeä. Jos jokainen suomalainen auttaisi edes pienellä summalla, se tekisi paljon. Omat vaikeudet ja kärsimys tuntuvat niin pieniltä nälänhädän rinnalla. Toiset oikeasti taistelevat elämästä ja kuolemasta. Me mietimme, millaista jogurttia tänään ostaisimme tai millaista lihaa päivälliseksi grillaisimme. Toisilla ei ole mitään mitä suuhunsa laittaa. Ajattele: sinun apusi voi pelastaa ihmishengen! Joku voi auttaa muutamalla eurolla, joku muutamalla sadalla, joku tuhannella. Summa ei ole tärkeä, vaan sydämen asenne ja halu auttaa. Se, että jaamme ihmiskunnan kärsimystä. Suomessakin on ollut nälkävuodet, yltäkylläisyys ei ole itsestäänselvyys.
En voi nostaa itseäni kenenkään yläpuolelle, sillä tunnustan olleeni hyvin itsekäs ja omaaetuani tavoitteleva. Olen laskenut pennejä ja senttejä enkä ole ollut avokätinen antamaan omastani. Mutta jotakin minussa on vähitellen tapahtunut Jumalan vaikutuksen kautta. Mitä rakkaammaksi Vapahtaja on minulle tullut, sitä enemmän silmäni ovat auenneet maailman ja lähipiirinkin hädälle. Nykyään kärsimys ja tuska tulevat iholle eri tavalla kuin ennen ja tahdon kantaa oman korteni avustuskekoon. Häpeän itsekkyyttäni ja penseyttäni. Tahdon olla omalta osaltani lievittämässä kärsimystä maailmassa. Sillä Kristuksen valtava rakkaus pakottaa siihen.
Rikkaudet eivät jakaudu tasan maailmassa, mutta me voimme tasoittaa niiden jakautumista. Ihmisyyteen kuuluu mielestäni se, että jos jollakin on hätä, ja toinen voi auttaa, niin hänen täytyy se tehdä. Se on kristillisyydenkin perusidea. "Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille" Tee toiselle se, minkä tahtoisit itsellesi tehtävän. Aito usko näkyy rakkauden teoissa. Siinä, että on valmis luopumaan omasta hyvinvoinnistaan jonkun toisen vuoksi. Mutta olemmeko me? Vai onko uskomme vain kauniita sanoja, ilman todellista välittämistä? On niin helppoa puhua rakaudesta ja kulkea hätää kärsivän lähimmäisen ohi. Rakkaus tulee todeksi teoissa. Rakkaus on sitä, että suostuu näkemään vaivaakin toisen puolesta. Rakkaus ei laske kustannuksia, se on valmis kärsimäänkin.
Pohjimmiltaan ihminen on hyvin itsekäs ja omaa parastaan ajatteleva. Jumalan rakkaus ja hyvyys omassa elämässä voivat kuitenkin saada sydämen laajenemaan niin, että sinne mahtuu muitakin kuin oma hyvinvointi. Vähitellen katse irtoaa omasta navasta, ja näkee mikä elämässä oikeasti tärkeää. Tärkeää ei olekaan hyvinvoinnin maksimointi, vaan hyvän tekeminen toiselle. Ja mikä ihmeellisintä: onni tulee jakamisesta, siitä että luopuu omastaan.
Onni ei tulekaan omistamisesta, vaan siitä että on valmis luopumaan omastaan toisen vuoksi. Tämä on totinen tosi. Sitä ei vaan tajua, ennen kuin sen elää todeksi. "Autuaampi on antaa kuin ottaa" Jeesus sanoi. Antamisessa on erityinen siunaus. Olen nähnyt miten köyhä, joka jakaa omastaan saa nähdä ihmeellistä Jumalan huolenpitoa elämässään. Jos me rakastamme Kristusta, meidän tulisi nähdä jokaisessa ihmisessä hänen kasvonsa. Kun me autamme hätää kärsivää, me palvelemme Jumalaa oikealla tavalla. Jeesuksen vertauksessa kerrotaan tästä seuraavasti:.
"Kun Ihmisen Poika tulee kirkkaudessaan kaikkien enkeliensä kanssa, hän istuutuu kirkkautensa valtaistuimelle. Kaikki kansat kootaan hänen eteensä, ja hän erottaa ihmiset toisistaan, niin kuin paimen erottaa lampaat vuohista. Hän asettaa lampaat oikealle ja vuohet vasemmalle puolelleen. Sitten kuningas sanoo oikealla puolellaan oleville: 'Tulkaa tänne, te Isäni siunaamat. Te saatte nyt periä valtakunnan, joka on ollut valmiina teitä varten maailman luomisesta asti. Minun oli nälkä, ja te annoitte minulle ruokaa. Minun oli jano, ja te annoitte minulle juotavaa. Minä olin koditon, ja te otitte minut luoksenne. Minä olin alasti, ja te vaatetitte minut. Minä olin sairas, ja te kävitte minua katsomassa. Minä olin vankilassa, ja te tulitte minun luokseni.'
"Silloin vanhurskaat vastaavat hänelle: 'Herra, milloin me näimme sinut nälissäsi ja annoimme sinulle ruokaa, tai janoissasi ja annoimme sinulle juotavaa? Milloin me näimme sinut kodittomana ja otimme sinut luoksemme, tai alasti ja vaatetimme sinut? Milloin me näimme sinut sairaana tai vankilassa ja kävimme sinun luonasi?' Kuningas vastaa heille: 'Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.' Matt.25:31-
Maailmassa puhutaan tällä hetkellä talouslamasta monin paikoin, mutta Suomessa emme sentään näe nälkää. Jokaisella suomalaisella on niin paljon enemmän kuin noilla nälkäkuolemaa odottavilla afrikkalaisilla. He ovat lähimmäisiämme, ihmisiä, joiden tuskaiset silmät eivät jätä rauhaan. Toivottavasti eivät jätä, vaan vaativat auttamaan.
Tuska ja kärsimys ei häviä maailmasta mutta jokainen voimme niitä osaltamme lievittää. Uskontoa voi harjoittaa monella tavalla, mutta aito usko Kristukseen näkyy rakkauden teoissa. Oikea Jumalan mielenmukainen paasto on ilmaistu Jesajan kirjassa näin:
Toisenlaista paastoa minä odotan: että vapautat syyttömät kahleista, irrotat ikeen hihnat ja vapautat sorretut, että murskaat kaikki ikeet, murrat leipää nälkäiselle,avaat kotisi kodittomalle, vaatetat alastoman, kun hänet näet,etkä karttele apua tarvitsevaa veljeäsi. Silloin sinun valosi puhkeaa näkyviin kuin aamunkoi ja hetkessä sinun haavasi kasvavat umpeen.
Vanhurskaus itse kulkee sinun edelläsi ja Herran kirkkaus seuraa suojanasi. Ja Herra vastaa, kun kutsut häntä, kun huudat apua, hän sanoo: "Tässä minä olen." Jos hävität sorron ikeen keskuudestasi ja lopetat sormella osoittelun ja pahat puheet, jos annat nälkäiselle omastasi ja ravitset sen, joka kärsii puutetta,niin sinun pimeyteesi koittaa valo ja yön varjo muuttuu keskipäivän kirkkaudeksi. Ja Herra on alati ohjaava sinua. Aavikon paahteessakin hän elvyttää voimasi ja vahvistaa jäsenesi. Sinä olet kuin vehmas puutarha, kuin lähde, jonka vesi ei ehdy. Ammoin raunioituneet asumuksesi sinä rakennat jälleen, pystytät rakennuksia muinaisille perustuksille, ja niin sinun nimesi on oleva: sortuneiden muurien korjaaja, maan asutuksen elvyttäjä. (Jes. 58:6-12).
Jeesus, sinä olet köyhien,sairaiden ja heikkojen ystävä. Sinä käännyt niidenkin puoleen,joista muut eivät välitä.
Me tukimme helposti korvamme
toisten ihmisten hädältä.
Kiitos, että sinä kuulet sen.
Sinä näet ulkokuoren läpi sydämeen asti.
Sinä avasit sokean silmät.
Avaa meidänkin silmämme
näkemään jokaisessa ihmisessä
Jumalan kuva, hänen kätensä jälki.Herra armahda meitä. Aamen. (evankeliumikirjan rukous)
Eilen viimeksi uutisia katsoessani tuli mieleen miten hirveitä asioita maailmassa koko ajan tapahtuu. Norjan tapahtumat ovat koskettaneet myös meitä suomalaisia. Kuka voisi olla reagoimatta noin hirvittävään joukkotuhoon? Pahan valta tuntuu riehuvan todella maailmassa. Moni on järkyttynyt siitä millaiseen pahuuteen ihminen kykenee. :(
Me elämme sellaisessa haavoittumattomuuden illuusiossa, ettei meille voi tapahtua mitään pahaa. Se on normaalia ja terveen ihmisen elämään kuuluvaa, mutta sitten kun jokin katastrofi tapahtuu, illuusio särkyy.
Tosiasia on, että jos koko ajan eläisimme pelossa ja kauhulla ajatellen mitä hirveää seuraavaksi tapahtuu emme säilyttäisi mielenterveyttämme. Yksi merkki alkavasta masennuksesta voikin olla juuri se, että uutisia katsoessa kauhu aivan vyöryy päälle, valtaa kaikki ajatukset ja maailma alkaa tuntua tosi pimeältä ja ahdistavalta paikalta. Liian ahdistavalta.
Itse olen viime aikoina kahden pienen lapsen äitinä miettinyt sitä turvattomuutta missä moni lapsi elää näiden uutisten keskellä, joita tulvii joka "tuutista". Uutiset tulvista ja maanvyöryistä, joihin hukkuu ihmisiä tai sekopäisenä riehuvasta ampujasta leirillä ovat asioita,joita pieni ihminen ei voi käsittää. Siksi on tosi tärkeää, että näistä asioista puhutaan sillä tasolla minkä lapsi voi ymmärtää. Lapselle voi kertoa, että normaali terve ihminen ei tapa toisia. Että joidenkin mieli voi sairastua kehon tavoin ja silloin voi tapahtua tällaista kamalaa. Mutta että se on hyvin harvinaista. On myös tärkeää että arkirutiinit pyörivät ja aikuiset eivät jatkuvasti tuo keskusteluissaan esille omaa ahdistustaan tai asioita, jotka tuottavat lapselle pelkoa. Lapsen tulee saada olla lapsi, iloinen ja huoleton.
Mietin jatkuvasti: kuinka voin suojella lapsiani? Kuinka voin tarjota heille turvallisuutta ja suojan tässä kovin turvattomassa maailmassa. Toki voin sanoa, ettei Suomessa tapahdu sellaista, mutta lapset muistavat koulusurmat ja tietävät että Suomessakin tapahtuu pahoja asioita.
Enää emme voi kaupassakaan mennä turvallisesti kassalle, koska lapset osaavat lukea kaikki kamalat lööpit. Pitääkö nekin olla aina niin raflaavia? Toisen tuska on iltapäivälehdille monen päivän bisnes. Tämän päivän lapset joutuvat sopeutumaan tosi suuriin ja haastaviin asioihin. Kunpa aikuisilla olisi aikaa kuulla lasten kysymykset, pelot ja hätä. Antaa turvallinen syli ja lohdutus.
Itse rukoilen Taivaan Isältä joka päivä viisautta tähän ja myös sitä, että lapseni saisivat oppia tuntemaan turvallisen Jumalan joka pitää huolen ja on lähellä kaikissa tilanteissa. Sellaisen Jumalan olen itse saanut jo lapsena oppia tuntemaan ja siksi en pelkää sitä mitä elämä eteen tuo. Jumalan kämmenellä on turvallista olla.
Noin viikko sitten Helsingin sanomissa oli mielenkiintoinen artikkeli siitä miten ihmisen kehon eri osien arvo on määriteltävissä esim. oikeudenkäynnissä kun määritellään rikoksen uhrille maksettavia korvauksia. Artikkelia silmäillessäni aloin miettiä tarkemmin minkä arvoinen ihminen todella on. Artikkelista kävi ilmi, että henkirikoksen seurauksena kuolleen lapsen, äidin tai isän "hinta" on noin 10 000 euroa. Se on vähemmän kuin mitä maksoin käytetystä autostani. Siis aika vähän!
Ymmärrän että oikeusjutuissa täytyy jollakin tavalla määritellä summia, joita vahingonkorvaustapauksissa joutuu maksamaan, mutta ei asia ole näin yksiselitteinen. Kenenkään läheisen menetys ei ole rahalla korvattavissa. Raha voi tuoda jonkinlaista helpotusta elämään, mutta rikoksen aiheuttamaa surua ja tuskaa se ei korvaa. Läheisensä menettäneen ihmisen koko loppuelämä on hetkessä muuttunut. Mikään rahasumma ei voi lievittää sitä psyykkistä kärsimystä ja menetystä, jonka on kokenut.
Jos Jumalalta kysyttäisiin mikä on ihmisen arvo, hänen vastauksensa olisi toisenlainen. Jumalan silmissä jokainen ihminen on äärimmäisen arvokas ja korvaamaton onhan ihminen Jumalan kuvaksi luotu. Jokaisella ihmisellä on arvo, jotka kukaan ei voi häneltä viedä. Jumalalle jokainen ihminen on niin tärkeä että Jumala lähetti oman Poikansa kärsimään ristinkuoleman jotta langennut ihminen pelastuisi. Jumalalle jokainen ihminen on arvokas riippumatta ihmisen asemasta tai saavutuksista.
Vaikka oikeuslaitoksessa ihmisen arvo täytyy jollakin tavalla laskea ja määritellä, se ei ole koko totuus ihmisen arvosta. Ihminen on paljon arvokkaampi kuin mitä me maallisilla mittareilla mittaamme. Jumala loi ihmiselle iankaikkisen sielun joka on niin äärimmäisen arvokas, että Jumala maksoi ihmisestä kaikkein kalleimman hinnan, oman Poikansa kärsimisen ja kuoleman kautta.
Sinä olet niin arvokas, että Jumala lähetti ainoan Poikansa, maailmaan sovittamaan sinun syntisi, jotta sinä pääsisit taivaaseen. Sen kalliimpaa hintaa ei voi maksaa.
Jokainen ihminen on ihme. Meillä on korvaamaton arvo, jonka Jumala on meille antanut. Arvomme ei perustu kykyihimme, onnistumiseemme tai johonkin ominaisuuteemme vaan siihen, että olemme syntyneet Jumalan tahdosta ja suunnitelmasta. Siksi meidän tulisi arvostaa myös itseämme ja toinen toisiamme.
Professori ja dosentti Tapio Puolimatka on sanonut:"Jumalan rakkaus antaa jokaiselle ihmiselle itseisarvon riippumatta siitä, millaisia ominaisuuksia tai osaamista hänellä on. Ihmisarvo on loukkaamaton uskontoon, älykkyyteen, terveyteen tai muihin ulkoisiin seikkoihin katsomatta.”
Ethän anna kenenkään ihmisen määritellä arvoasi tai vähätellä sitä. Kenelläkään ei ole siihen oikeutta. Sinä olet yhtä arvokas kuin kuka tahansa juuri siksi että olet Sinä, ainutlaatuinen Jumalan luoma yksilö.
murtaa sillat, luhistaa varustukset kunnes sydän heltyy,
särkyy ja itkee.
Samalla hän tekee sinut elävämmäksi, lämpimämmäksi,
inhimillisemmäksi.
Hän tekee sen pienillä kaulaasi kiedotuilla käsillään,
herkällä hymyllään, märällä suukollaan.
lohdutusta anovalla itkullaan.
Niillä hän valloittaa itselleen maan, taivaan ja ikuisuuden
Hän, Jumalan luomisteko, lahja ja ihme. (Anja Porio)
Kuulostaako tutulta? Näin kirjoittaa Anja Porio runossaan hyvin meidän äitien tuntoja. Lapsi tekee äidin. Varmasti muistat kun tulit ensi kertaa äidiksi. Miltä se tuntui. Millainen oli odotusaika, entä synnytys. Millaisen vauvan sait, oliko hän tyttö vai poika, minä vuoden aikana hän syntyi, millaiseen elämäntilanteeseen. Miten elämä muuttui esikoisen synnyttyä? Aika paljon, eikö vain?
Muistan itse kun katselin esikoispoikaani ja tunsin niin syvää rakkautta kuin en koskaan ennen ketään kohtaan. Oli aivan ihmeellistä että siinä hän oli, minun lapseni. Olisin vain voinut ihailla ja katsella häntä tunti tolkulla. Ihanimpia hetkiä olivat imetykset. Lapsi rinnoilla. Nuo hetket muistan kauneimpina vauva-ajasta. Vieläkin lapsiani, nyt jo 9- ja 11-vuotiaita katsoessani tulee välillä niin suuri onnen huuma, minun ihanat lapseni! Niin rakkaat ja omat! Valtava kiitollisuus Taivaan Isälle heistä!
Äitiys on niin suuri asia, että se pelkästään riittäisi elämäntehtäväksi, vaikka nykyään ei näin ajatellakaan. Sillä voiko olla suurempaa kuin saada kasvattaa lasta, antaa elämän eväitä tuleville sukupolville. Mikä voi olla sen tärkeämpää! Arvostan suuresti kotiäitejä, vaikka itse en jaksanutkaan olla kotona kuin 3 ja puoli vuotta lapsiani hoitamassa.
Äiti – maailman kaunein sana joku on sanonut. Muistan kun oma lapsi sen ensimmäisen kerran sanoi. Vahingossa 7 kuukauden iässä, sen kuulivat muutkin. Se oli ihmeellinen hetki. Vielä ihmeellisempiä ne hetket, kun hän sanoi sen tarkoittaen sitä. Ja joka kerta sen jälkeen. Vaikka välillä alkoi ärsyttää kun joka välissä kuului vaativa huuto; äiti, äiti. Ei hetkenkään rauhaa. Sitä se äitiys on. Lasta varten olemista, hänen tarpeisiinsa vastaamista. Vieläkin usein kotona niin usein kuuluu Äiti äiti. Hyvä niin vaikka välillä se väsyttää. Mutta, ei mene kauan kun lentävät pois pesästä. Ihana kun vielä ovat siinä –tarvitsevina.
Suuri on se sanoma, joka sinuun on kätketty lapsi.
Sellaista voimaa, jonka sinun syntymäsi aiheutti
ei ole tässä talossa ennen nähty kirjoittaa Satu Kreivi-Palosaari.
Selvähän se, että kun lapsi syntyi, elämä muuttui, mullistui– lopullisesti. Pieni ihminen, josta piti ottaa vastuu. Yhtäkkiä elämä onkin imetystä, vaipanvaihtoa, lapsen nukuttamista, valvottuja öitä, sairaan lapsen hoitamista.
Eräässä tarussa kerrotaan miten Jumala lähetti enkelinsä maan päälle ja pyysi tuomaan mukanaan kauneimman asian maan päältä. Enkeli ei osannut päättää ja siksi valitsikin kauneimman kukan, ihanimman tuoksun ja äidinrakkauden. Matka takaisin oli pitkä, niimpä kukka kuihtui, tuoksu haihtui, mutta äidinrakkaus pysyi. Sen enkeli ojensi Jumalalle kauneimpana asiana maan päältä.
Äidinrakkaus on lähes taianomaista. Äidin puhallus parantaa kivut ihmeellisesti. Ei ole isän puhalluksessa samaa voimaa. Lapsen kasvaessa tulee huolet. Pienet lapset pienet murheet, lapsen kasvaessa suuremmat huolet. Sellaiset johon ei puhallus autakaan. Monet äidin hiljaiset huokaukset Taivaan Isän puoleen. Suojele lastani, varjele elämän teillä. Vaaranpaikkoja niin monta. Ei yllä kaikkialle äidin suojeleva käsi. Voiko äitiin syvemmin koskea mikään kuin lapsen kipu, suru tai menetys. On kuin osa itsestä otettaisiin pois. Moni senkin joutunut kokemaan.
Lapseni astuu syvässä lumessa.
Haluaisin kävellä hänen edellään
Mutta minun on vain katsottava vierestä
miten hän tarpoo umpihangessa lumisessa metsässä
kuluttaen voimiaan
Haluaisin ottaa hänet syliini.
Mutta minun on vain toivottava ja rukoiltava
ettei hän uupuisi matkalla.
Joskus voi vain rukoilla. Ja miten monet äidin rukoukset onkaan kuultu. Uskon vahvasti sanontaan: äidin rukoukset eivät mene hukkaan. Jumala kuulee ne erityisesti. Olen tämän kokenut usein.
Äitiyteen kuuluu myös se, että on osattava myös päästää irti, annettava lapsen mennä, kokeilla omia siipiään. Vaikka ei se helppoa ole. Ei voi elää lapsen puolesta. Mutta jos ei päästä irti, ei lapsi itsenäisty, löydä omia siipiään. Ja niin ei voi olla. Ei lasta menetä vaan hänet saa takaisin uudestaan, itsenäisenä aikuisena, omana itsenään. Ja suhteesta äitiin voi tulla entistä syvempi ja rikkaampi.
Lapsi tuo paljon onnea, iloa mutta myös vaivannäköä, huolta ja murhettakin. Voiko olla suurempaa huolta kuin mitä äiti tuntee lapsestaan. Olkoonpa lapsi pieni tai jo eläkeiässä, aina vain äiti huolehtii, murehtii lapsensa asioista: Miten se pärjää, onko sillä kaikki hyvin. Se kuluu äitiyteen. Ei sitä voi ravistaa itsestään pois. Kerran äiti, aina äiti. Se on rooli joka pysyy. Hyvä niin!
Vaikka tämä onkin juhlapuhe, niin kai silti voi todeta ettei äitiys ole aina vain autuutta ja onnea. Kipeää voi olla jos lapsi ei olekaan terve. Ei kasva tai kehity kuten muut. Silti yhtä rakas, jota äiti puolustaa leijonaemon lailla. Kipua voi tuoda sekin, kun lapsi ei täytäkään niitä unelmia, joita häneen asetettiin. Valitsee toisenlaisen elämänuran, puolison, tai elämä ajautuu sivuraiteelle, tulee pettymyksiä. Äidin ohjeet ja neuvotkaan eivät aina auta. Jokaisen tehtävä omat virheet. Kuljettava oma tie. Joskus niin kipeää seurata vierestä. Joskus suurinta rakkautta se, että antaa lapsen tehdä omat valintansa tuomitsematta, vaikkei itse samoja valintoja tekisikään.
Entä voiko olla suurempaa iloa, kuin minkä lapsen onnistuminen saa aikaan. Aivan sydän pakahtuu. Minun lapseni, minun omani. Niin etevä, taitava, oma lapseni. Miten upeasti hän soittaa, piirtää, urheilee, menestyy opiskeluissa, työelämässä. Sydän on haljeta ylpeydestä. Aina kun pappina tapaan ihmisiä, tulee puheeksi omat lapset, lapsenlapset. Se ilo ja rikkaus mitä he tuovat elämään. Äitiys tuo elämään niin paljon tunteita, ettei sitä voi sanoilla kuvata. Todellista elämänmakua. Se, jolla on lapset, ei osaa ajatella elämää ilman heitä. He ovat elämän suola, ilo ja sisältö. Miten köyhää elämä olisikaan ilman lapsia, lapsenlapsia.
Äidit vain, nuo toivossa väkevät, Jumalan näkevät. Heille on annettu voima ja valta kohota unessa pilvien alta ja katsella korkeammalta. (Lauri Viita)
Äidit jaksavat uskoa ja toivoa. Tätä maata on rakennettu äitien sisukkuudella ja elämänvoimalla. Kunpa tänäkin aikana olisi vielä tällaista asennetta. Puhukaa, kertokaa, opettakaa meitä nuorempia mikä elämässä tärkeää, jakakaa oikeita arvoja, asenteita. Itse olen äärimmäisen kiitollinen äidille ja mummoilleni monista asioista ja arvoista jota olen saanut. Erityisen kiitollinen olen hengellisestä perinnostä jonka olen heiltä saanut. Pienestä tytöstä lähtien olen saanut turvata Taivaan Isään. Ilman tätä uskoa en olisi jaksanut elämän kivikkoisilla poluilla.
Miten monissa hautajaisissa olen kuullut kuinka lapset ovat sanoneet äidistään: kaikkensa teki meidän eteen, ei ajatellut itseään, vaan että meillä lapsilla olisi asiat hyvin. Sitä on äitiys, äidinrakkaus. Pyyteetöntä. Itsensä uhraavaakin.
Se soi jokaisen äidin sisimmässä kun vaan on aikaa kuunnella.
Siellä se on, syvällä sopukoissa vaikka arki vie voimat
eikä aina jaksa kiittää. Olet juuri se äiti, hyvä sellainen,
jonka sinun lapsesi tarvitsee.
Sen sydämen laulun lapsesi kuulee,
kun hän sylissäsi painautuu sydäntäsi vasten.
Ehkä tänään mietit miten nopeasti aika meneekään. Hetki vain ja lapset pyörivät jaloissa. Nyt saa ihmetellä lastenlasten kasvua. Elämä kiitää liian nopeasti. Vastahan hän oli sylissä, rinnoilla, nyt jo aikamies tai nainen jolla omat lapset.
Lauri Viidan runo jatkuu: - Oi kuinka on ihana elää / ja tuutia lastenlapsiaan / ja kertoa kauniita uniaan!/ Niin suuri on Jumalan taivas ja maa / oi lapseni, rakastakaa!
Rukous: Taivaan Isä, kiitos elämästä, kiitos äitiyden lahjasta. Herra, sinä tiedät elämämme, ilomme ja surumme. Kiitämme sinua tänään rakkaista lapsistamme ja lapsenlapsistamme. Herra, kätke heidät kaikki suojelukseesi ja varjelukseesi. Johdata heitä elämän teillä. Tätä pyydämme tietäen, että kuulet erityisesti meidän äitien rukoukset. Sinä Vapahtajamme joka itsekin sait olla äitisi rinnoilla ja kasvaa hänen hellässä hoidossaan siunaa meitä kaikkia. Aamen.
Koko yön olivat miehet olleet kalassa - saamatta mitään. Aamun sarastaessa turhautunut ja pettynyt olo verkkojen ammottaessa tyhjyyttään. Yksi miehistä erityisen pettynyt, sillä elämä oli ollut viime aikoina epäoikeudenmukaista muutenkin. Vaikka edessä piti olla loistava tulevaisuus. Hetkessä kuitenkin unelmat särkyivät ja oli palattava entiseen ammattiin, kalastajaksi. Mutta nyt näytti siltä, ettei sekään enää luonnistunut. Ei sintin sinttiä saaliiksi.
Pietari havahtuu ajatuksistaan, kun joku mies huitoo rannalla ja huutelee. ”Hei, miehet onko teillä mitään syötävää?” Eipä taida olla. Yllättäen muukalainen käskee heittää verkon veneen oikealla puolelle. No, heitetään nyt sitten, vaikka koko yö on jo yritetty. Mikä lie muukalainen neuvoineen. Mahtaako tuo tietää kalastuksesta mitään.
Se, mitä sitten tapahtui tuntuu epätodelliselta vieläkin. Yhtäkkiä verkko onkin täynnä kaloja, niin että meinaa revetä. Mistä nuo kaikki kalat siihen yhtäkkiä? Hämmästys leviää miehiin kunnes yksi heistä, Johannes, keksii: se on Herra. Silloin Pietarille tulee kiire. Hän ei malta odottaa veneen lipumista rantaan kun jo pitää päästä katsomaan onko se totta. Rantaan päästyään hän näkee Mestarin tutun, rakkaan hahmon nuotion äärellä. ”Tuokaa tänne niitä kaloja joita saitte.”
Pietari meinaa pakahtua. Yhtäkkiä kaikki on niin kuin ennenkin. Mestarin seurassa kaikki oli aina niin selvää ja turvallista. Kunnes tuli pääsiäinen ja kaikki muuttui. Mestari oli jo sitä ennen puhunut tulevasta kuolemastaan ja ylösnousemuksestaan. Kaikki kävi niin ja yllättäen. Mestari otettiin kiinni ja tuomittiin kuolemaan. Pelosta sekaisin Pietarikin kielsi tuntevansa Herraa. Kunpa sen teon saisi tekemättömäksi. Kuinka hän saattoi olla niin raukkamainen
Mutta nyt Jeesus oli taas siinä. Elossa. Ehkä Pietari saisi vielä uuden mahdollisuuden vaikka olikin pettänyt Mestarin. Ehkä Mestari antaisi anteeksi.
Pietari katsoo Mestarin lempeitä kasvoja ja tajuaa: kaikki on anteeksiannettu. Ehkä hänellä sittenkin on toivoa. Ehkä kaikkea ei olekaan menetetty vielä.
--------------------------
Ehkä sinäkin olet tilanteessa, jossa tuntuu että kaikki keinot on kokeiltu, mikään ei auta. Tulevaisuus näyttää synkältä, toivottomalta.
Jaksaisitko vielä heittää verkot, luottaa että tällä kertaa onnistaa. Vaikka sinä et jaksaisikaan uskoa, on yksi joka uskoo sinuun. Ristin mies, ihmisen elämän elänyt Vapahtaja seisoo rinnallasi ja vakuuttaa: Ole rohkea. Älä pelkää. Tule ja seuraa minua. Minä annan sinulle tulevaisuuden ja toivon.
