"Jumala on rakastanut maailmaaniin paljon, että antoi ainoan Poikansa,jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän." (Joh. 3:16)
Jaksaakseen on opittava katsomaan,
kuuntelemaan tarkkaan,
josko jossain helähtäisi
jokin pieni sävel
lämmin sana
hymyn häivä
ruskojuova pilven raossa.
Ja on, on se siellä.
Aina se kuitenkin on. - Maaria Leinonen -
Jonakin päivänä kun kohtaa ja kuulee paljon surullista ja ikävää, tuntuu kuin omakin mieli muuttuisi harmaaksi. Niin paljon tuskaa, pettymyksiä ja pahuutta - tässä maailmassa. Selittämätöntä kärsimystä, sekä sitä jota me ihmiset aiheutamme toisillemme. Joskus tuntuu että pahuus kuin vyöryy yli lehdistä ja uutisista ja joka tuutista. Siltä yrittää suojata lapsiaan ja välttää uutisten katsomista, mutta aina se jostakin tulee. Miksi ikävät asiat saavat enemmän tilaa mediassa. Jos uutisten antama kuva maailmasta olisi ainoa oikea, niin maailmassa ei olisi muuta kuin poliitikkojen skandaaleja, maanjäristyksiä, sotia ja väkivallantekoja.
Onneksi muutakin vielä on. Maailmassa vielä paljon kaunista, herkkää, inhimillistä. Pienen lapsen viaton katse, vanhuksen lempeä kädenpuristus, tuntemattoman hymy bussissa, kaunis laulu radiosta, rakkaan hellä suukko, koiran lipaisu nenänpäästä. Puhumattakaan kauniista auringonnoususta tai lumihiutaleiden leikistä ilmassa.
Mitä näen? Mitä kuulen? Näenkö kauniin vai tumman? Kuulenko vain surun sävelen vai aistinko riemukkaan soinnun? Millaiseksi mielenmaisemani maalaan? On helppoa masentua surullisten uutisten äärellä. Kun itse sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen, eka merkki oli se, etten enää voinut katsoa uutisia ahdistumatta. Tuntui että kauhu tulvi mieleeni kaikkialta. Kun aloin toipua, oli kuin silmäni olisivat auenneet ja näin taas valon ja kuulin lasten naurun ja lintujen laulun.
Voisimmeko minä ja sinä olla toivon, ilon ja valon tuojina tässä paikoin niin pimeässä maailmassa? Voisimmeko olla sanomassa lempeitä sanoja, hyväilemässä kipua pois? Voisimmeko olla Taivaan Isän rakkaudesta ja armosta kertomassa niin sanoilla kuin teoilla? Voisimmeko? Niin kauan kuin on elämää, on toivoa.
Oli, oli se lintu. Oli se elävä lintu ja lauloi.
Vaikka puiston puut
kouristelivat kaamospakkasessa
henkitoreissaan.
Ja maailma sakeana pimeydestä
kuin hiilikellarin kohtu.
Mutta pimeän kuoleman keskellä helähti.
Se oli lintu.
Se oli elävä.
Ja se lauloi.
Taas on se aika vuodesta, kun kauppojen ovet käyvät tiuhaan ja ihmiset miettivät millaisilla lahjoilla läheisiään ilahduttaisivat. Itsekin olen jo ostanut suurimman osan lahjoista. Mukava on aina miettiä mikä kenellekin sopisi ja millä tavoin saisi läheisen mielen iloiseksi.
Mietipä elämäsi aikana saamiasi joululahjoja.. Mikä on paras lahja, jonka olet saanut? Onko se ehkä joku lapsuuden leluaarre, jota olit kauan kovasti toivonut.. Sitten aattona olit pakahtua onnesta, kun se kääriytyi paketista. Vai onko se aviopuolison ostama uusin kännykkämalli tai upea digikamera?
Kun itse mietin kysymystä, en heti osannut vastata siihen. Vaikka lahjat ovat aina, varsinkin lapsena, kuuluneet jouluun, niin kuitenkin ne ovat ihan muut asiat, joita jouluista on mieleen jäänyt. Yhden ihanan lahjan kyllä muistan. Äitini oli valmistanut joulumyyjäisiin ihanan nukensängyn. Muistan miten katselin sänkyä kotona ja toivoin sitä itselleni. Pyysin äitiä ostamaan sängyn minulle. Arvaatte, että olin iloinen kun jouluna sitten sain toivomani sängyn nukelleni.
Tänä tavaranpaljouden aikana tuntuu siltä, että on menty ihan äärimmäisyyksiin lahjojen hankinnassa. Eräs joulupukkia vuosikausia tuurannut mies kertoi hämmästelleensä miten hirvittävän määrän lahjoja jo ihan vauvaikäiset saavat. Tuntuu ettei tavaranpaljoudessa ole enää järkeä. Kuitenkin tosiasia on, että 1-vuotiasta taaperoa kiinnostavat usein enemmän lelujen pakkauslaatikot kuin sisältö. Muistan itsekin miten ilahtuneeksi pikkukultani tulivat isoista joululahjalaatikoista. Niistä sai tehtyä hienon majan. :)
Välillä tulee mieleen, että yritämmekö me aikuiset ostaa hyvää omaatuntoa jouluisin suurella rahalla? Itse en lapsena saanut lahjaksi läheskään kaikkea mitä toivoin, mutta jouluista jäi silti ihanat muistot. Lahjoja tärkeämpää oli yhdessäolo, hiljentyminen joulukirkossa ja joulun herkut. Kaiken joulunvieton keskellä jo lapsena ymmärsin mikä joulussa oli tärkeintä. Ymmärsin että maailman paras joululahja oli annettu meille taivaasta jo kauan sitten. Jos joulu on vain materialistinen juhla ilman syvempää sisältöä, ei se tarjoa sellaista tyydytystä ja sisäistä iloa kuin Joulunlapsi voi sydämeen antaa.
Moni on kertonut, että vasta kun sai oppia tuntemaan Jeesuksen henkilökohtaisesti, kaikki kirkolliset juhlapyhät alkoivat tuntua juhlilta. Ennen ne olivat olleet vain ylimääräisiä lomapäiviä. Ajattelepa millaiset olisivat syntymäpäivät ilman syntymäpäiväsankaria? Kuitenkin moni viettää joulua joulunlapsesta välittämättä.
Avaa sydämesi, kuuntele hiljaisuutta. Kuuletko jouluenkelin kuiskauksen? Tunnetko sen herkän siiven hipaisun? Enkeli kuiskaa: lapseni, tunnetko sinä joulunlapsen? Oletko avannut sydämesi hänelle?
Jos et vielä tunne, lähde paimenien matkassa talliin, seuraa kirkasta tähteä, kuule enkelkuoron laulu jouluyönä ja yllätyt: Joulun sanoma on totta. Se ei ole vain kaunis kertomus, joka aina jouluisin kerrotaan. Se on rakkauskertomus, josta sinä pääset osalliseksi kun polvistut seimen äärelle.
"Tule rakkaus ihmisrintaan, kotis oikea onhan se vain!"
Kiitos sulle Jeesuksemme, kallis Vapahtajamme, kun sä tulit vieraaksemme, paras joululahjamme. Tullessasi toit sä valon, lahjat rikkaat, runsahat: autuuden ja anteeks´annon, kaikki taivaan tavarat.”
Tänään on vietetty itsemurhan tehneiden sekä heidän läheistensä muistopäivää. Eri puolilla Suomea on järjestetty kynttiläkulkueita ja tapahtumia asian tiimoilta. Joka vuosi arviolta 1000 suomalaista lopettaa itse elämänsä. Itsemurhan tehneiden läheisiä on noin 10 000. Suru ja järkytys koskettaa siis todella monia. Entäpä kuinka paljon mahtaa olla sellaisia epävarmoja kuolemia, kuten liikenneonnettomuuksia, jotka eivät selvästi paljastu oman käden kautta tehdyiksi. Suuri on ihmisjoukko, joka vuosikausia suree ja kärsii läheisen raskaan ratkaisun vuoksi. Itsemurhasta toipuminen ja surutyö vie paljon kauemmin aikaa kuin ns. luonnollisen kuoleman sureminen. Koska mukana on traumaattinen kokemus, surutyökin muuttaa muotoaan. Itsemurha jättää jäljen joka ei koskaan katoa. Haava paranee, mutta arpi jää.
Kynttilätapahtumilla halutaan kunnioittaa itsemurhan tehneiden muistoa sekä tuoda lohtua ja antaa tukea läheisensä menettäneille. Tapahtuman järjestäjät haluavat myös lopettaa itsemurhiin liittyvän salailun ja häpeilyn ilmapiirin, koska se lisää ahdistusta itsemurhaan päätyneen lähipiirissä. Tapahtumilla halutaan myös nostaa esille itsemurhien ehkäisytyön tärkeys. Erityisen tärkeää ehkäisytyö on itsemurhan tehneiden läheisten keskuudessa, sillä tutkimusten mukaan lähipiirissä koettu itsemurha jopa nelinkertaistaa läheisten oman itsemurhariskin. (www.surunauha.net/toiminta_ky.html)
Itsemurha tulee läheisille useimmiten yllätyksenä. Vaikkakin usea itsemurhaan päätynyt on yrittänyt aikeistaan jollakin tavalla läheisilleen viestittää. Usein tämän tajuaa vasta jälkeen päin. Itsemurha herättää läheisissä monia kysymyksiä, surua, syyllisyyttä ja häpeää. Läheiset jäävät miettimään itsemurhan syitä ja pelkäämään seurauksia. Usko ja luottamus elämään särkyy. Syyllisyys on äärettömän raskas taakka kantaa. On tärkeää saada apua hirvittävään menetyksen, jotta itse jaksaa elämässä eteen päin.
Mahtaako läheisten syyllisyyttä lieventää se mitä joku on sanonut: että jos ihminen haluaa kuolla, hän onnistuu siinä tavalla tai toisella, eikä kukaan voi häntä estää. Me emme voi väkisin pitää ketään hengissä. Itsemurhaan päätyneellä saattaa olla lukuisia epäonnistuneita yrityksiä ennen kuin lopulta onnistuu aikeessaan. Onneksi moni myös ehtii saada avun ennen kuin onnistuu riistämään itseltään hengen.
Itsemurhan tehneiden läheisille vertaistuen merkitys on tärkeää senkin vuoksi että itsemurhaan liittyy paljon sosiaalista häpeää. Itsemurhasta ei voi puhua samalla tavalla kuin muista läheisen menetyksistä. Kaikki eivät tahdokaan kertoa läheisen kuolintapaa muille. Toinen saman menetyksen kokenut ymmärtää aivan eri tavalla kuin ne, jotka eivät ole kokeneet samaa menetystä. Toki jokaisen menetys on ainutkertainen, mutta jo se voi auttaa, kun huomaa, että muutkin ovat kokeneet saman ja selvinneet siitä hengissä.
Uskovan ihmisen ahdistusta voi lisätä pelko siitä, minne rakas joutui kuolemansa jälkeen. Pääsikö hän edes taivaaseen vai jatkuuko elämä suuremmassa pimeydessä, koska tuolla tavalla oman elämänsä lopetti.
Anja Porion runossa sanotaan:
"Kaksinkertaista taakkaa kannat: surun kuormaa ja tuskaa taivasosuudestaan.
Yksi taakka sinulle riittää.
Toisen kantoi Kristus ristille.
Ylösnousemuksen aamussa
sulkee Jumala syliinsä - syntiset.
Ennen aikaan itsemurhan tehneet haudattiin hautausmaan ulkopuolelle erityiselle alueelle, sillä itsemurhaa pidettiin anteeksiantamattomana syntinä. Kamala millaista taakkaa läheiset silloin kantoivat omaisensa puolesta. Nykyään kirkkokäsikirjassa on seuraavanlainen rukous itsemurhan tehnyttä siunatessa: "Laupias Jumala. Ainoastaan sinä tunnet N.N:n elämän ja kuoleman. Uskomme hänet laupeutesi huomaan. Sinä tiedät miten raskasta elämä voi olla. Sinä tunnet sydämemme ja ajatuksemme. Vahvista ja lohduta meitä, jotka nyt murehdimme hänen kuolemaansa..."
On totta, että elämä on meille annettu suuri lahja eikä Jumala tahdo kenenkään lopettavan omaa elämäänsä. Kuitenkin Raamatun mukaan Jumala on oikeudenmukainen. Hän näkee jokaisen ihmisen elämän kokonaisuudessaan. Hän näkee senkin, mitä kukaan ihminen ei näe. Jumala on läsnä pimeimmässäkin pimeydessä. Myös siinä mihin ihmisen apu ei yllä on Jumala läsnä ja hänen armonsa on suurempi kuin voimme käsittää.
Itsemurhaan päätyy usein vakavasta masennuksesta kärsivä ihminen, jonka mielenterveys on syvästi järkkynyt. Ihminen, joka on joutunut niin syvään tuskaan ja pimeyteen että näkee kuoleman elämää lohdullisempana vaihtoehtona. Masennus onkin hengenvaarallinen sairaus, jonka hoitoon pitäisi todella satsata. Syvästi masentunut ihminen ei enää hallitse itseään vaan voi joutua täydelliseen pimeyteen, jossa sitten luisuu synkkään ratkaisuunsa.
Olen miettinyt miten hirvittävä tunne on olla tuollaisessa pimeydessä, jossa on kuin kotelossa. Kenenkään ihmisen, läheisimmänkään apu ei sinne ulotu, on kuin kaikki, Jumalakin olisi hylännyt. Miten hirvittävä yksinäisyys tuossa pimeydessä on. ;(
Silti uskon, että Kristus on läsnä ihmisen pimeimmässäkin hetkessä. Hän on itse "astunut alas tuonelaan" ja tietää ihmisen syvimmätkin ahdistukset. Sinnekin pimeyteen minne ei enää ihmisen käsi yllä, yltää Kristuksen haavoitettu ristille lyöty käsi. Tuo käsi ei tuomitse, vaan armahtaa. Näin tahdon uskoa. Mutta vaikka näin kirjoitankin, toivon että tekisimme kaikemme yhteiskunnassa ja seurakunnassa ehkäistäksemme itsemurhia. Sillä jokaisen ihmisen elämä on niin äärimmäisen arvokas ettei elämänlangan soisi katkeavan liian varhain.
Minä takerrun Roomalaiskirjeen 8. luvun sanoihin: "Mikä voi erottaa meidät Kristuksen rakkaudesta? Tuska tai ahdistus, vaino tai nälkä, alastomuus, vaara tai miekka? Olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, eivät enkelit, eivät henkivallat, ei mikään nykyinen eikä mikään tuleva eivätkä mitkään voimat, ei korkeus eikä syvyys, ei mikään luotu voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on tullut ilmi Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme. " (Room.8:35-39).
Voimia sinulle, joka suret läheisen itsemurhaa. Älä syytä iteäsi. Jätä rakkaasi Jumalan käsiin. Jätä itsesi Jumalan varaan. Jumala on rakkaus. Hän voi kantaa sinut pimeästä valoon. Et ole yksin. Moni on kulkenut saman surun tien ennen sinua ja löytänyt jälleen valon ja armon. Valo on olemassa vaikka et sitä vielä näe. Tartu ystävän käteen. Vain yhdessä, toinen toistamme tukien jaksamme jatkaa kulkuamme. Ja silloin kun et jaksa askeltakaan, on Eräs joka kantaa sinua.
Kynttilät valaisevat hautausmaata kauniisti. Valo kertoo toivosta: elämä ei lopu kuolemaan. Jeesus on voittanut kuoleman vallan ja avannut tien taivaaseen.
Minun Pyhäinpäiväni oli tänä vuonna siitä erikoinen, että kastoin kaksi lasta. Aamulla olin kyllä jo saarnannut messussa. Kastamieni lasten kasvoihin ja rintaan ristinmerkkiä tehdessäni ajattelin, miten ihanaa kuinka heidät pienenä jo merkittiin Jeesuksen omiksi. Kuinka tuo merkki ei heistä koskaan katoa ja kerran se sama merkki tehdään arkun päälle todistukseksi siitä, että myös viimeisellä rajalla he ovat Vapahtajan turvissa. Ristinmerkki on kristityn voiton merkki. Sen turvissa vaeltaessa ei tarvitse pelätä kuolemaa.
Jeesus sanoi: "Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, saa elää vaikka kuoleekin, eikä yksikään joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole."Miten lohdullista tämä on tietää. Uskovalle kuolema on portti uuteen elämään. Välillä minut valtaa taivaskaipuu. Silloin on ihana lukea Raamatunkohtia, joissa kerrotaan taivaasta.
Minä näin uuden taivaan ja uuden maan. Ensimmäinen taivas ja ensimmäinen maa olivat kadonneet, eikä merta ollut enää. Näin, kuinka pyhä kaupunki, uusi Jerusalem, laskeutui taivaasta Jumalan luota juhla-asuisena, niin kuin morsian, joka on kaunistettu sulhasta varten. Ja minä kuulin valtaistuimen luota voimakkaan äänen, joka sanoi: »Katso, Jumalan asuinsija ihmisten keskellä! Hän asuu heidän luonaan, ja heistä tulee hänen kansansa. Jumala itse on heidän luonaan, ja hän pyyhkii heidän silmistään joka ainoan kyyneleen. Kuolemaa ei enää ole, ei murhetta, valitusta eikä vaivaa, sillä kaikki entinen on kadonnut.» (Ilm. 21: 1–4)
Näin sanoo Herra:
– Katso, minä luon uuden taivaan
ja uuden maan. Menneitä ei enää muistella,
ne eivät nouse mieleen.
Ei, vaan te saatte iloita ja riemuita aina ja ikuisesti
siitä, mitä minä luon.
Katso, ilon kaupungiksi minä luon Jerusalemin,
teen riemuitsevaksi sen kansan.
Ja minä riemuitsen Jerusalemista,
iloitsen kansastani.
Ei siellä enää kuulu itkun ääntä,
ei valitusta. (Jes.65:17-19)
Rakas Jumala.
Kiitos, että olet kanssamme
kaikissa elämämme vaiheissa.
Huolehdit meistä, kun olemme aivan pieniä.
Kannat meitä, kun kasvamme.
Kiitos, että myös tämän elämän päättyessä
pidät meistä huolta
ja kutsut meidät taivaan kotiin.
Lohduta meitä, kun on surun aika.
Anna meidän aavistaa jo täällä
jotakin taivaan kirkkaudesta.
Auta meitä luottamaan Jeesukseen
kaikkina päivinämme.
Kuule meitä hänen rakkautensa tähden.
(Evankeliumikirjan rukous)
Taivaan Isän lohdutusta sinulle joka kuljet surun laaksossa. Et ole yksin. Vapahtajamme kulkee vierelläsi.
Facebookhan on Internetissä toimiva suosittu yhteisöpalvelu, jonne on mahdollista luoda käyttäjäprofiili ja pitää yhteyttä ystävien kanssa. Facebookissa voi kerätä itselleen suuren määrän kavereita, joiden päivityksiä seuraamalla voi pysyä ajan tasalla heidän kuulumisistaan. Facebookiin voi linkittää valokuvia, videoita tai vaikkapa tekstin omasta blogistaan. Itse jaan usein omalla facebook-seinälläni Raamatunlauseita tai muita rohkaisevia tekstejä. Jos kaveri sattuu olemaan naamakirjassa samaan aikaan kuin itse on, hänen kanssaan voi kirjoitella reaaliajassa eli chattailla.
Olen huomannut, että facebookiin suhtaudutaan monella tavalla Toiset ovat naamakirjasta tosi innoissaan ja päivittävät kuulumisiaan monta kertaa päivässä. Aktiiviset kävijät kommentoivat myös toisten kirjoituksia ja tekevät erilaisia testejä, joita siellä on tarjolla. On myös ihmisiä, joita naamakirja ei kiinnosta lainkaan. Jotkut näkevät virtuaalimaailman pelkästään kielteisenä eivätkä tahdo sen vuoksi siihen osallistua. Paljon on myös niitä, jotka ovat tehneet itselleen profiilin naamakirjaan, mutta käyvät siellä harvakseltaan.
On tietenkin totta, ettei virtuaaliystävyys voi koskaan korvata ystävien kanssa juttelua naamatusten tai puhelimitse. En usko, että kukaan olisikaan valmis korvaamaan ystävyyssuhteitaan vain netissä ylläpidetyillä kontakteilla. Silti en pidä naamakirjaa pelkästään turhana tai huonona asiana, sillä olen havainnut siinä hyviäkin puolia ja mahdollisuuksia.
Olen nimittäin bongannut naamakirjasta paljon vanhoja koulukavereita ja tuttuja, joihin en ole aikoihin pitänyt yhteyttä. Naamakirja on luonteva tapa seurata heidän kuulumisiaan ja elämän kulkuaan. Ilman naamakirjaa tuskin tulisi oltua yhteyksissä heidän kanssaan. Naamakirjan kautta on myös mahdollista olla tekemisissä paljon useampien ystävien kanssa kuin mitä livenä ajan puutteen vuoksi olisi mahdollista. Ilokseni olen löytänyt naamakirjan kautta ihan uusiakin itseni kanssa samanhenkisiä ystäviä.
Facebookiin voi perustaa erilaisia ryhmiä tai liittyä jo olemassa oleviin yhteisöihin. Itse kuulun sairaalapappien ryhmään, jossa jaamme mielenkiintoisia ajankohtaisia kysymyksiä ja pohdintoja. Voimme myös tukea toinen toistamme vaativassa työssä.
Itselleni ehkä parasta facebookissa on ollut perustamani rukousryhmä, jonka jäsenet sitoutuvat rukoilemaan luottamuksella sinne jätettyjen aiheiden puolesta. Olen saanut iloita ja hämmästyä kerta toisensa jälkeen siitä, kuinka paljon olemme saaneet rukousvastauksia.
Uskallankin sanoa, että naamakirja on ollut minulle ja monelle usein myös siunaukseksi.
Uutiskuvat nälkää näkevistä lapsista ovat viime aikoina olleet sellaisia, etten ole saanut niitä päivisinkään mielestäni. Eilen uutisissa avustustyöntekijäkin purskahti lähes itkuun kertoessaan kuinka äidit joutuvat pitkällä evakkomatkalla miettimään kenet lapsista jättävät matkalle, yrittääkseen pelastaa muut lapsensa. Sellaista valintaa ei pitäisi kenenkään joutua tekemään. Ei tuollaista tuskaa voi kuvitella. :(
Toivottavasti kukaan ei turru noille uutiskuville niin, että voi hyvällä omalla tunnolla jättää auttamatta. Sillä pienikin apu on tärkeä. Jos jokainen suomalainen auttaisi edes pienellä summalla, se tekisi paljon. Omat vaikeudet ja kärsimys tuntuvat niin pieniltä nälänhädän rinnalla. Toiset oikeasti taistelevat elämästä ja kuolemasta. Me mietimme, millaista jogurttia tänään ostaisimme tai millaista lihaa päivälliseksi grillaisimme. Toisilla ei ole mitään mitä suuhunsa laittaa. Ajattele: sinun apusi voi pelastaa ihmishengen! Joku voi auttaa muutamalla eurolla, joku muutamalla sadalla, joku tuhannella. Summa ei ole tärkeä, vaan sydämen asenne ja halu auttaa. Se, että jaamme ihmiskunnan kärsimystä. Suomessakin on ollut nälkävuodet, yltäkylläisyys ei ole itsestäänselvyys.
En voi nostaa itseäni kenenkään yläpuolelle, sillä tunnustan olleeni hyvin itsekäs ja omaaetuani tavoitteleva. Olen laskenut pennejä ja senttejä enkä ole ollut avokätinen antamaan omastani. Mutta jotakin minussa on vähitellen tapahtunut Jumalan vaikutuksen kautta. Mitä rakkaammaksi Vapahtaja on minulle tullut, sitä enemmän silmäni ovat auenneet maailman ja lähipiirinkin hädälle. Nykyään kärsimys ja tuska tulevat iholle eri tavalla kuin ennen ja tahdon kantaa oman korteni avustuskekoon. Häpeän itsekkyyttäni ja penseyttäni. Tahdon olla omalta osaltani lievittämässä kärsimystä maailmassa. Sillä Kristuksen valtava rakkaus pakottaa siihen.
Rikkaudet eivät jakaudu tasan maailmassa, mutta me voimme tasoittaa niiden jakautumista. Ihmisyyteen kuuluu mielestäni se, että jos jollakin on hätä, ja toinen voi auttaa, niin hänen täytyy se tehdä. Se on kristillisyydenkin perusidea. "Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille" Tee toiselle se, minkä tahtoisit itsellesi tehtävän. Aito usko näkyy rakkauden teoissa. Siinä, että on valmis luopumaan omasta hyvinvoinnistaan jonkun toisen vuoksi. Mutta olemmeko me? Vai onko uskomme vain kauniita sanoja, ilman todellista välittämistä? On niin helppoa puhua rakaudesta ja kulkea hätää kärsivän lähimmäisen ohi. Rakkaus tulee todeksi teoissa. Rakkaus on sitä, että suostuu näkemään vaivaakin toisen puolesta. Rakkaus ei laske kustannuksia, se on valmis kärsimäänkin.
Pohjimmiltaan ihminen on hyvin itsekäs ja omaa parastaan ajatteleva. Jumalan rakkaus ja hyvyys omassa elämässä voivat kuitenkin saada sydämen laajenemaan niin, että sinne mahtuu muitakin kuin oma hyvinvointi. Vähitellen katse irtoaa omasta navasta, ja näkee mikä elämässä oikeasti tärkeää. Tärkeää ei olekaan hyvinvoinnin maksimointi, vaan hyvän tekeminen toiselle. Ja mikä ihmeellisintä: onni tulee jakamisesta, siitä että luopuu omastaan.
Onni ei tulekaan omistamisesta, vaan siitä että on valmis luopumaan omastaan toisen vuoksi. Tämä on totinen tosi. Sitä ei vaan tajua, ennen kuin sen elää todeksi. "Autuaampi on antaa kuin ottaa" Jeesus sanoi. Antamisessa on erityinen siunaus. Olen nähnyt miten köyhä, joka jakaa omastaan saa nähdä ihmeellistä Jumalan huolenpitoa elämässään. Jos me rakastamme Kristusta, meidän tulisi nähdä jokaisessa ihmisessä hänen kasvonsa. Kun me autamme hätää kärsivää, me palvelemme Jumalaa oikealla tavalla. Jeesuksen vertauksessa kerrotaan tästä seuraavasti:.
"Kun Ihmisen Poika tulee kirkkaudessaan kaikkien enkeliensä kanssa, hän istuutuu kirkkautensa valtaistuimelle. Kaikki kansat kootaan hänen eteensä, ja hän erottaa ihmiset toisistaan, niin kuin paimen erottaa lampaat vuohista. Hän asettaa lampaat oikealle ja vuohet vasemmalle puolelleen. Sitten kuningas sanoo oikealla puolellaan oleville: 'Tulkaa tänne, te Isäni siunaamat. Te saatte nyt periä valtakunnan, joka on ollut valmiina teitä varten maailman luomisesta asti. Minun oli nälkä, ja te annoitte minulle ruokaa. Minun oli jano, ja te annoitte minulle juotavaa. Minä olin koditon, ja te otitte minut luoksenne. Minä olin alasti, ja te vaatetitte minut. Minä olin sairas, ja te kävitte minua katsomassa. Minä olin vankilassa, ja te tulitte minun luokseni.'
"Silloin vanhurskaat vastaavat hänelle: 'Herra, milloin me näimme sinut nälissäsi ja annoimme sinulle ruokaa, tai janoissasi ja annoimme sinulle juotavaa? Milloin me näimme sinut kodittomana ja otimme sinut luoksemme, tai alasti ja vaatetimme sinut? Milloin me näimme sinut sairaana tai vankilassa ja kävimme sinun luonasi?' Kuningas vastaa heille: 'Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.' Matt.25:31-
Maailmassa puhutaan tällä hetkellä talouslamasta monin paikoin, mutta Suomessa emme sentään näe nälkää. Jokaisella suomalaisella on niin paljon enemmän kuin noilla nälkäkuolemaa odottavilla afrikkalaisilla. He ovat lähimmäisiämme, ihmisiä, joiden tuskaiset silmät eivät jätä rauhaan. Toivottavasti eivät jätä, vaan vaativat auttamaan.
Tuska ja kärsimys ei häviä maailmasta mutta jokainen voimme niitä osaltamme lievittää. Uskontoa voi harjoittaa monella tavalla, mutta aito usko Kristukseen näkyy rakkauden teoissa. Oikea Jumalan mielenmukainen paasto on ilmaistu Jesajan kirjassa näin:
Toisenlaista paastoa minä odotan: että vapautat syyttömät kahleista, irrotat ikeen hihnat ja vapautat sorretut, että murskaat kaikki ikeet, murrat leipää nälkäiselle,avaat kotisi kodittomalle, vaatetat alastoman, kun hänet näet,etkä karttele apua tarvitsevaa veljeäsi. Silloin sinun valosi puhkeaa näkyviin kuin aamunkoi ja hetkessä sinun haavasi kasvavat umpeen.
Vanhurskaus itse kulkee sinun edelläsi ja Herran kirkkaus seuraa suojanasi. Ja Herra vastaa, kun kutsut häntä, kun huudat apua, hän sanoo: "Tässä minä olen." Jos hävität sorron ikeen keskuudestasi ja lopetat sormella osoittelun ja pahat puheet, jos annat nälkäiselle omastasi ja ravitset sen, joka kärsii puutetta,niin sinun pimeyteesi koittaa valo ja yön varjo muuttuu keskipäivän kirkkaudeksi. Ja Herra on alati ohjaava sinua. Aavikon paahteessakin hän elvyttää voimasi ja vahvistaa jäsenesi. Sinä olet kuin vehmas puutarha, kuin lähde, jonka vesi ei ehdy. Ammoin raunioituneet asumuksesi sinä rakennat jälleen, pystytät rakennuksia muinaisille perustuksille, ja niin sinun nimesi on oleva: sortuneiden muurien korjaaja, maan asutuksen elvyttäjä. (Jes. 58:6-12).
Jeesus, sinä olet köyhien,sairaiden ja heikkojen ystävä. Sinä käännyt niidenkin puoleen,joista muut eivät välitä.
Me tukimme helposti korvamme
toisten ihmisten hädältä.
Kiitos, että sinä kuulet sen.
Sinä näet ulkokuoren läpi sydämeen asti.
Sinä avasit sokean silmät.
Avaa meidänkin silmämme
näkemään jokaisessa ihmisessä
Jumalan kuva, hänen kätensä jälki.Herra armahda meitä. Aamen. (evankeliumikirjan rukous)
Eilen viimeksi uutisia katsoessani tuli mieleen miten hirveitä asioita maailmassa koko ajan tapahtuu. Norjan tapahtumat ovat koskettaneet myös meitä suomalaisia. Kuka voisi olla reagoimatta noin hirvittävään joukkotuhoon? Pahan valta tuntuu riehuvan todella maailmassa. Moni on järkyttynyt siitä millaiseen pahuuteen ihminen kykenee. :(
Me elämme sellaisessa haavoittumattomuuden illuusiossa, ettei meille voi tapahtua mitään pahaa. Se on normaalia ja terveen ihmisen elämään kuuluvaa, mutta sitten kun jokin katastrofi tapahtuu, illuusio särkyy.
Tosiasia on, että jos koko ajan eläisimme pelossa ja kauhulla ajatellen mitä hirveää seuraavaksi tapahtuu emme säilyttäisi mielenterveyttämme. Yksi merkki alkavasta masennuksesta voikin olla juuri se, että uutisia katsoessa kauhu aivan vyöryy päälle, valtaa kaikki ajatukset ja maailma alkaa tuntua tosi pimeältä ja ahdistavalta paikalta. Liian ahdistavalta.
Itse olen viime aikoina kahden pienen lapsen äitinä miettinyt sitä turvattomuutta missä moni lapsi elää näiden uutisten keskellä, joita tulvii joka "tuutista". Uutiset tulvista ja maanvyöryistä, joihin hukkuu ihmisiä tai sekopäisenä riehuvasta ampujasta leirillä ovat asioita,joita pieni ihminen ei voi käsittää. Siksi on tosi tärkeää, että näistä asioista puhutaan sillä tasolla minkä lapsi voi ymmärtää. Lapselle voi kertoa, että normaali terve ihminen ei tapa toisia. Että joidenkin mieli voi sairastua kehon tavoin ja silloin voi tapahtua tällaista kamalaa. Mutta että se on hyvin harvinaista. On myös tärkeää että arkirutiinit pyörivät ja aikuiset eivät jatkuvasti tuo keskusteluissaan esille omaa ahdistustaan tai asioita, jotka tuottavat lapselle pelkoa. Lapsen tulee saada olla lapsi, iloinen ja huoleton.
Mietin jatkuvasti: kuinka voin suojella lapsiani? Kuinka voin tarjota heille turvallisuutta ja suojan tässä kovin turvattomassa maailmassa. Toki voin sanoa, ettei Suomessa tapahdu sellaista, mutta lapset muistavat koulusurmat ja tietävät että Suomessakin tapahtuu pahoja asioita.
Enää emme voi kaupassakaan mennä turvallisesti kassalle, koska lapset osaavat lukea kaikki kamalat lööpit. Pitääkö nekin olla aina niin raflaavia? Toisen tuska on iltapäivälehdille monen päivän bisnes. Tämän päivän lapset joutuvat sopeutumaan tosi suuriin ja haastaviin asioihin. Kunpa aikuisilla olisi aikaa kuulla lasten kysymykset, pelot ja hätä. Antaa turvallinen syli ja lohdutus.
Itse rukoilen Taivaan Isältä joka päivä viisautta tähän ja myös sitä, että lapseni saisivat oppia tuntemaan turvallisen Jumalan joka pitää huolen ja on lähellä kaikissa tilanteissa. Sellaisen Jumalan olen itse saanut jo lapsena oppia tuntemaan ja siksi en pelkää sitä mitä elämä eteen tuo. Jumalan kämmenellä on turvallista olla.
Noin viikko sitten Helsingin sanomissa oli mielenkiintoinen artikkeli siitä miten ihmisen kehon eri osien arvo on määriteltävissä esim. oikeudenkäynnissä kun määritellään rikoksen uhrille maksettavia korvauksia. Artikkelia silmäillessäni aloin miettiä tarkemmin minkä arvoinen ihminen todella on. Artikkelista kävi ilmi, että henkirikoksen seurauksena kuolleen lapsen, äidin tai isän "hinta" on noin 10 000 euroa. Se on vähemmän kuin mitä maksoin käytetystä autostani. Siis aika vähän!
Ymmärrän että oikeusjutuissa täytyy jollakin tavalla määritellä summia, joita vahingonkorvaustapauksissa joutuu maksamaan, mutta ei asia ole näin yksiselitteinen. Kenenkään läheisen menetys ei ole rahalla korvattavissa. Raha voi tuoda jonkinlaista helpotusta elämään, mutta rikoksen aiheuttamaa surua ja tuskaa se ei korvaa. Läheisensä menettäneen ihmisen koko loppuelämä on hetkessä muuttunut. Mikään rahasumma ei voi lievittää sitä psyykkistä kärsimystä ja menetystä, jonka on kokenut.
Jos Jumalalta kysyttäisiin mikä on ihmisen arvo, hänen vastauksensa olisi toisenlainen. Jumalan silmissä jokainen ihminen on äärimmäisen arvokas ja korvaamaton onhan ihminen Jumalan kuvaksi luotu. Jokaisella ihmisellä on arvo, jotka kukaan ei voi häneltä viedä. Jumalalle jokainen ihminen on niin tärkeä että Jumala lähetti oman Poikansa kärsimään ristinkuoleman jotta langennut ihminen pelastuisi. Jumalalle jokainen ihminen on arvokas riippumatta ihmisen asemasta tai saavutuksista.
Vaikka oikeuslaitoksessa ihmisen arvo täytyy jollakin tavalla laskea ja määritellä, se ei ole koko totuus ihmisen arvosta. Ihminen on paljon arvokkaampi kuin mitä me maallisilla mittareilla mittaamme. Jumala loi ihmiselle iankaikkisen sielun joka on niin äärimmäisen arvokas, että Jumala maksoi ihmisestä kaikkein kalleimman hinnan, oman Poikansa kärsimisen ja kuoleman kautta.
Sinä olet niin arvokas, että Jumala lähetti ainoan Poikansa, maailmaan sovittamaan sinun syntisi, jotta sinä pääsisit taivaaseen. Sen kalliimpaa hintaa ei voi maksaa.
Jokainen ihminen on ihme. Meillä on korvaamaton arvo, jonka Jumala on meille antanut. Arvomme ei perustu kykyihimme, onnistumiseemme tai johonkin ominaisuuteemme vaan siihen, että olemme syntyneet Jumalan tahdosta ja suunnitelmasta. Siksi meidän tulisi arvostaa myös itseämme ja toinen toisiamme.
Professori ja dosentti Tapio Puolimatka on sanonut:"Jumalan rakkaus antaa jokaiselle ihmiselle itseisarvon riippumatta siitä, millaisia ominaisuuksia tai osaamista hänellä on. Ihmisarvo on loukkaamaton uskontoon, älykkyyteen, terveyteen tai muihin ulkoisiin seikkoihin katsomatta.”
Ethän anna kenenkään ihmisen määritellä arvoasi tai vähätellä sitä. Kenelläkään ei ole siihen oikeutta. Sinä olet yhtä arvokas kuin kuka tahansa juuri siksi että olet Sinä, ainutlaatuinen Jumalan luoma yksilö.
murtaa sillat, luhistaa varustukset kunnes sydän heltyy,
särkyy ja itkee.
Samalla hän tekee sinut elävämmäksi, lämpimämmäksi,
inhimillisemmäksi.
Hän tekee sen pienillä kaulaasi kiedotuilla käsillään,
herkällä hymyllään, märällä suukollaan.
lohdutusta anovalla itkullaan.
Niillä hän valloittaa itselleen maan, taivaan ja ikuisuuden
Hän, Jumalan luomisteko, lahja ja ihme. (Anja Porio)
Kuulostaako tutulta? Näin kirjoittaa Anja Porio runossaan hyvin meidän äitien tuntoja. Lapsi tekee äidin. Varmasti muistat kun tulit ensi kertaa äidiksi. Miltä se tuntui. Millainen oli odotusaika, entä synnytys. Millaisen vauvan sait, oliko hän tyttö vai poika, minä vuoden aikana hän syntyi, millaiseen elämäntilanteeseen. Miten elämä muuttui esikoisen synnyttyä? Aika paljon, eikö vain?
Muistan itse kun katselin esikoispoikaani ja tunsin niin syvää rakkautta kuin en koskaan ennen ketään kohtaan. Oli aivan ihmeellistä että siinä hän oli, minun lapseni. Olisin vain voinut ihailla ja katsella häntä tunti tolkulla. Ihanimpia hetkiä olivat imetykset. Lapsi rinnoilla. Nuo hetket muistan kauneimpina vauva-ajasta. Vieläkin lapsiani, nyt jo 9- ja 11-vuotiaita katsoessani tulee välillä niin suuri onnen huuma, minun ihanat lapseni! Niin rakkaat ja omat! Valtava kiitollisuus Taivaan Isälle heistä!
Äitiys on niin suuri asia, että se pelkästään riittäisi elämäntehtäväksi, vaikka nykyään ei näin ajatellakaan. Sillä voiko olla suurempaa kuin saada kasvattaa lasta, antaa elämän eväitä tuleville sukupolville. Mikä voi olla sen tärkeämpää! Arvostan suuresti kotiäitejä, vaikka itse en jaksanutkaan olla kotona kuin 3 ja puoli vuotta lapsiani hoitamassa.
Äiti – maailman kaunein sana joku on sanonut. Muistan kun oma lapsi sen ensimmäisen kerran sanoi. Vahingossa 7 kuukauden iässä, sen kuulivat muutkin. Se oli ihmeellinen hetki. Vielä ihmeellisempiä ne hetket, kun hän sanoi sen tarkoittaen sitä. Ja joka kerta sen jälkeen. Vaikka välillä alkoi ärsyttää kun joka välissä kuului vaativa huuto; äiti, äiti. Ei hetkenkään rauhaa. Sitä se äitiys on. Lasta varten olemista, hänen tarpeisiinsa vastaamista. Vieläkin usein kotona niin usein kuuluu Äiti äiti. Hyvä niin vaikka välillä se väsyttää. Mutta, ei mene kauan kun lentävät pois pesästä. Ihana kun vielä ovat siinä –tarvitsevina.
Suuri on se sanoma, joka sinuun on kätketty lapsi.
Sellaista voimaa, jonka sinun syntymäsi aiheutti
ei ole tässä talossa ennen nähty kirjoittaa Satu Kreivi-Palosaari.
Selvähän se, että kun lapsi syntyi, elämä muuttui, mullistui– lopullisesti. Pieni ihminen, josta piti ottaa vastuu. Yhtäkkiä elämä onkin imetystä, vaipanvaihtoa, lapsen nukuttamista, valvottuja öitä, sairaan lapsen hoitamista.
Eräässä tarussa kerrotaan miten Jumala lähetti enkelinsä maan päälle ja pyysi tuomaan mukanaan kauneimman asian maan päältä. Enkeli ei osannut päättää ja siksi valitsikin kauneimman kukan, ihanimman tuoksun ja äidinrakkauden. Matka takaisin oli pitkä, niimpä kukka kuihtui, tuoksu haihtui, mutta äidinrakkaus pysyi. Sen enkeli ojensi Jumalalle kauneimpana asiana maan päältä.
Äidinrakkaus on lähes taianomaista. Äidin puhallus parantaa kivut ihmeellisesti. Ei ole isän puhalluksessa samaa voimaa. Lapsen kasvaessa tulee huolet. Pienet lapset pienet murheet, lapsen kasvaessa suuremmat huolet. Sellaiset johon ei puhallus autakaan. Monet äidin hiljaiset huokaukset Taivaan Isän puoleen. Suojele lastani, varjele elämän teillä. Vaaranpaikkoja niin monta. Ei yllä kaikkialle äidin suojeleva käsi. Voiko äitiin syvemmin koskea mikään kuin lapsen kipu, suru tai menetys. On kuin osa itsestä otettaisiin pois. Moni senkin joutunut kokemaan.
Lapseni astuu syvässä lumessa.
Haluaisin kävellä hänen edellään
Mutta minun on vain katsottava vierestä
miten hän tarpoo umpihangessa lumisessa metsässä
kuluttaen voimiaan
Haluaisin ottaa hänet syliini.
Mutta minun on vain toivottava ja rukoiltava
ettei hän uupuisi matkalla.
Joskus voi vain rukoilla. Ja miten monet äidin rukoukset onkaan kuultu. Uskon vahvasti sanontaan: äidin rukoukset eivät mene hukkaan. Jumala kuulee ne erityisesti. Olen tämän kokenut usein.
Äitiyteen kuuluu myös se, että on osattava myös päästää irti, annettava lapsen mennä, kokeilla omia siipiään. Vaikka ei se helppoa ole. Ei voi elää lapsen puolesta. Mutta jos ei päästä irti, ei lapsi itsenäisty, löydä omia siipiään. Ja niin ei voi olla. Ei lasta menetä vaan hänet saa takaisin uudestaan, itsenäisenä aikuisena, omana itsenään. Ja suhteesta äitiin voi tulla entistä syvempi ja rikkaampi.
Lapsi tuo paljon onnea, iloa mutta myös vaivannäköä, huolta ja murhettakin. Voiko olla suurempaa huolta kuin mitä äiti tuntee lapsestaan. Olkoonpa lapsi pieni tai jo eläkeiässä, aina vain äiti huolehtii, murehtii lapsensa asioista: Miten se pärjää, onko sillä kaikki hyvin. Se kuluu äitiyteen. Ei sitä voi ravistaa itsestään pois. Kerran äiti, aina äiti. Se on rooli joka pysyy. Hyvä niin!
Vaikka tämä onkin juhlapuhe, niin kai silti voi todeta ettei äitiys ole aina vain autuutta ja onnea. Kipeää voi olla jos lapsi ei olekaan terve. Ei kasva tai kehity kuten muut. Silti yhtä rakas, jota äiti puolustaa leijonaemon lailla. Kipua voi tuoda sekin, kun lapsi ei täytäkään niitä unelmia, joita häneen asetettiin. Valitsee toisenlaisen elämänuran, puolison, tai elämä ajautuu sivuraiteelle, tulee pettymyksiä. Äidin ohjeet ja neuvotkaan eivät aina auta. Jokaisen tehtävä omat virheet. Kuljettava oma tie. Joskus niin kipeää seurata vierestä. Joskus suurinta rakkautta se, että antaa lapsen tehdä omat valintansa tuomitsematta, vaikkei itse samoja valintoja tekisikään.
Entä voiko olla suurempaa iloa, kuin minkä lapsen onnistuminen saa aikaan. Aivan sydän pakahtuu. Minun lapseni, minun omani. Niin etevä, taitava, oma lapseni. Miten upeasti hän soittaa, piirtää, urheilee, menestyy opiskeluissa, työelämässä. Sydän on haljeta ylpeydestä. Aina kun pappina tapaan ihmisiä, tulee puheeksi omat lapset, lapsenlapset. Se ilo ja rikkaus mitä he tuovat elämään. Äitiys tuo elämään niin paljon tunteita, ettei sitä voi sanoilla kuvata. Todellista elämänmakua. Se, jolla on lapset, ei osaa ajatella elämää ilman heitä. He ovat elämän suola, ilo ja sisältö. Miten köyhää elämä olisikaan ilman lapsia, lapsenlapsia.
Äidit vain, nuo toivossa väkevät, Jumalan näkevät. Heille on annettu voima ja valta kohota unessa pilvien alta ja katsella korkeammalta. (Lauri Viita)
Äidit jaksavat uskoa ja toivoa. Tätä maata on rakennettu äitien sisukkuudella ja elämänvoimalla. Kunpa tänäkin aikana olisi vielä tällaista asennetta. Puhukaa, kertokaa, opettakaa meitä nuorempia mikä elämässä tärkeää, jakakaa oikeita arvoja, asenteita. Itse olen äärimmäisen kiitollinen äidille ja mummoilleni monista asioista ja arvoista jota olen saanut. Erityisen kiitollinen olen hengellisestä perinnostä jonka olen heiltä saanut. Pienestä tytöstä lähtien olen saanut turvata Taivaan Isään. Ilman tätä uskoa en olisi jaksanut elämän kivikkoisilla poluilla.
Miten monissa hautajaisissa olen kuullut kuinka lapset ovat sanoneet äidistään: kaikkensa teki meidän eteen, ei ajatellut itseään, vaan että meillä lapsilla olisi asiat hyvin. Sitä on äitiys, äidinrakkaus. Pyyteetöntä. Itsensä uhraavaakin.
Se soi jokaisen äidin sisimmässä kun vaan on aikaa kuunnella.
Siellä se on, syvällä sopukoissa vaikka arki vie voimat
eikä aina jaksa kiittää. Olet juuri se äiti, hyvä sellainen,
jonka sinun lapsesi tarvitsee.
Sen sydämen laulun lapsesi kuulee,
kun hän sylissäsi painautuu sydäntäsi vasten.
Ehkä tänään mietit miten nopeasti aika meneekään. Hetki vain ja lapset pyörivät jaloissa. Nyt saa ihmetellä lastenlasten kasvua. Elämä kiitää liian nopeasti. Vastahan hän oli sylissä, rinnoilla, nyt jo aikamies tai nainen jolla omat lapset.
Lauri Viidan runo jatkuu: - Oi kuinka on ihana elää / ja tuutia lastenlapsiaan / ja kertoa kauniita uniaan!/ Niin suuri on Jumalan taivas ja maa / oi lapseni, rakastakaa!
Rukous: Taivaan Isä, kiitos elämästä, kiitos äitiyden lahjasta. Herra, sinä tiedät elämämme, ilomme ja surumme. Kiitämme sinua tänään rakkaista lapsistamme ja lapsenlapsistamme. Herra, kätke heidät kaikki suojelukseesi ja varjelukseesi. Johdata heitä elämän teillä. Tätä pyydämme tietäen, että kuulet erityisesti meidän äitien rukoukset. Sinä Vapahtajamme joka itsekin sait olla äitisi rinnoilla ja kasvaa hänen hellässä hoidossaan siunaa meitä kaikkia. Aamen.
Koko yön olivat miehet olleet kalassa - saamatta mitään. Aamun sarastaessa turhautunut ja pettynyt olo verkkojen ammottaessa tyhjyyttään. Yksi miehistä erityisen pettynyt, sillä elämä oli ollut viime aikoina epäoikeudenmukaista muutenkin. Vaikka edessä piti olla loistava tulevaisuus. Hetkessä kuitenkin unelmat särkyivät ja oli palattava entiseen ammattiin, kalastajaksi. Mutta nyt näytti siltä, ettei sekään enää luonnistunut. Ei sintin sinttiä saaliiksi.
Pietari havahtuu ajatuksistaan, kun joku mies huitoo rannalla ja huutelee. ”Hei, miehet onko teillä mitään syötävää?” Eipä taida olla. Yllättäen muukalainen käskee heittää verkon veneen oikealla puolelle. No, heitetään nyt sitten, vaikka koko yö on jo yritetty. Mikä lie muukalainen neuvoineen. Mahtaako tuo tietää kalastuksesta mitään.
Se, mitä sitten tapahtui tuntuu epätodelliselta vieläkin. Yhtäkkiä verkko onkin täynnä kaloja, niin että meinaa revetä. Mistä nuo kaikki kalat siihen yhtäkkiä? Hämmästys leviää miehiin kunnes yksi heistä, Johannes, keksii: se on Herra. Silloin Pietarille tulee kiire. Hän ei malta odottaa veneen lipumista rantaan kun jo pitää päästä katsomaan onko se totta. Rantaan päästyään hän näkee Mestarin tutun, rakkaan hahmon nuotion äärellä. ”Tuokaa tänne niitä kaloja joita saitte.”
Pietari meinaa pakahtua. Yhtäkkiä kaikki on niin kuin ennenkin. Mestarin seurassa kaikki oli aina niin selvää ja turvallista. Kunnes tuli pääsiäinen ja kaikki muuttui. Mestari oli jo sitä ennen puhunut tulevasta kuolemastaan ja ylösnousemuksestaan. Kaikki kävi niin ja yllättäen. Mestari otettiin kiinni ja tuomittiin kuolemaan. Pelosta sekaisin Pietarikin kielsi tuntevansa Herraa. Kunpa sen teon saisi tekemättömäksi. Kuinka hän saattoi olla niin raukkamainen
Mutta nyt Jeesus oli taas siinä. Elossa. Ehkä Pietari saisi vielä uuden mahdollisuuden vaikka olikin pettänyt Mestarin. Ehkä Mestari antaisi anteeksi.
Pietari katsoo Mestarin lempeitä kasvoja ja tajuaa: kaikki on anteeksiannettu. Ehkä hänellä sittenkin on toivoa. Ehkä kaikkea ei olekaan menetetty vielä.
--------------------------
Ehkä sinäkin olet tilanteessa, jossa tuntuu että kaikki keinot on kokeiltu, mikään ei auta. Tulevaisuus näyttää synkältä, toivottomalta.
Jaksaisitko vielä heittää verkot, luottaa että tällä kertaa onnistaa. Vaikka sinä et jaksaisikaan uskoa, on yksi joka uskoo sinuun. Ristin mies, ihmisen elämän elänyt Vapahtaja seisoo rinnallasi ja vakuuttaa: Ole rohkea. Älä pelkää. Tule ja seuraa minua. Minä annan sinulle tulevaisuuden ja toivon.
”Sitä iltaa en unohda koskaan. Viimeistä yhteistä iltaa Mestarin seurassa Pääsiäisaterialla. Nojasin pääni Mestarin rintaa vasten. Hän oli minulle niin rakas. Kolme vuotta olin kulkenut hänen seurassaan kuunnellen hänen opetustaan ja nähden miten ihmeellisesti hän kohtasi ja auttoi ihmisiä. Hän oli niin täynnä rakkautta.
Sinä torstai-iltana yläsalissa Mestari oli jotenkin erilainen. Tunsin miten sydän hänen rinnassaan löi levottomasti. Hän oli vakava ja katsoi meitä tarkkaan kuin painaen jokaisen kasvonpiirteemme mieleensä. Koskaan en unohda hänen katsettaan, lempeitä silmiään. Sitä, miten suurella rakkaudella ja kiintymyksellä hän meihin katsoi. Sydämeni oli murtua kun Herramme ja Mestarimme pesi jalkamme ennen ateriaa. Olin hämmentynyt enkä ymmärtänyt yhtään mitään. Ajattelin, että meidän olisi pitänyt pestä hänen jalkansa eikä hänen. Yritin sanoa sitä, mutta hänen rakastava katseensa sai minut vaikenemaan.
Nauttiessamme ateriaa Mestari teki jotakin merkillistä. Hän otti leivän, siunasi ja mursi kuten tapana oli, mutta hänen sanansa, ne ihmetyttivät meitä: ”Tämä on minun ruumiini, joka annetaan teidän puolestanne.” Vakavana hän otti viinimaljan ja sanoi: ”Tämä on minun vereni, joka vuodatetaan teidän puolestanne syntien anteeksiantamiseksi.” Katsoimme toisiamme, mutta kukaan ei uskaltanut kysyä mitä hän tarkoitti.
Sitten hän ojensi leipäpalan Juudakselle ja sanoi jotakin. Vähän sen jälkeen Juudas lähti pimeään yöhön. Luulin hänen menevän hoitamaan jotakin asiaa. Myöhemmin tajutessani minne hän lähti, tieto järkytti meitä kaikkia. Hän oli se, josta Mestari oli sanonut: ” yksi teistä kavaltaa minut”. En voi vieläkään ymmärtää, miksi Juudas. Vaikka hän oli Jeesukselle niin rakas.
Lauloimme kiitosvirren ja lähdimme Getsemanen puutarhaan. Se oli meille tuttu paikka. Tuska valtasi Mestarin. Hän pyysi minua ja kahta toveriani valvomaan ja rukoilemaan kanssaan. Meitä väsytti niin, ettemme pysyneet hereillä. Jos olisin silloin tiennyt sen, mitä tiedän nyt, olisin pakottanut itseni pysymään hereillä.
Sydäntäni särkee, kun muistelen mitä sitten tapahtui. Hänet vangittiin, vietiin pois. Me pakenimme kaikki, hänen rakkaat ystävänsä. Myöhemmin seisoin ristin juurella, kun hän antoi henkensä. Silloin luulin: kaikki on lopussa. Hän oli jättänyt minulle tehtävän: huolehtia äidistään. Tartuin Mariaa kädestäja talutin hänet kotiini murtuneena. Olimme toivottomia ja luulimme kaiken olevan ohi.
Murhe oli lamaannuttanut meidät toimintakyvyttömiksi. Havahduimme kun Pääsiäisaamuna Maria juoksi haudalta ja kertoi käsittämättömän uutisen: Mestari on noussut kuolleista, hän elää! Ensin en voinut uskoa sitä, mutta kun astuin hautaan ja näin hänen käärinliinansa, minä uskoin. Yhtäkkiä aloin ymmärtää. Myöhemmin hän ilmestyi meille lukittujen ovien takana ja sain nähdä hänen rakkaat kasvonsa ja naulanjäljet. Uskoni vahvistui. Hän oli todella noussut kuolleista ja elää.
Uskothan sinäkin sen! Jeesus ei jäänyt hautaan. Hän kuoli sinunkin tähtesi ja elää. Maailmassa ei ole suurempaa rakkautta kuin hänen. Minä tiedän sen, koska olen saanut levätä hänen rintaansa vasten."
Joh. 12: 12-24 Seuraavana päivänä levisi tieto, että Jeesus oli tulossa Jerusalemiin. Ihmiset, joita oli saapunut juhlille suurin joukoin, ottivat palmunoksia ja menivät häntä vastaan huutaen: - Hoosianna!
Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimessä,
Israelin kuningas!
Jeesukselle tuotiin aasi, ja hän nousi sen selkään, niin kuin on kirjoitettu:
- Älä pelkää, tytär Siion, sinun kuninkaasi tulee!
Hän ratsastaa nuorella aasilla.
Opetuslapset eivät vielä tuolloin ymmärtäneet tätä, mutta kun Jeesus oli kirkastettu, he muistivat, että hänestä oli näin kirjoitettu ja että hänelle myös oli tapahtunut niin.
Ne, jotka olivat olleet Jeesuksen mukana, kertoivat, miten hän kutsui Lasaruksen haudasta ja herätti hänet kuolleista. Tämän vuoksi, kuultuaan millaisen tunnusteon Jeesus oli tehnyt, ihmiset lähtivät joukolla häntä vastaan. Fariseukset puhuivat keskenään: "Näettekö? Mikään ei auta. Koko maailma juoksee hänen perässään."
Niiden joukossa, jotka olivat tulleet juhlille rukoilemaan Jumalaa, oli myös muutamia kreikkalaisia. Nämä tulivat Filippuksen luo - sen, joka oli Galilean Betsaidasta - ja sanoivat: "Me haluaisimme tavata Jeesuksen." Filippus meni puhumaan asiasta Andreakselle, ja sitten he molemmat menivät Jeesuksen puheille.
Jeesus sanoi heille: Hetki on tullut: Ihmisen Poika kirkastetaan. Totisesti, totisesti: jos vehnänjyvä ei putoa maahan ja kuole, se jää vain yhdeksi jyväksi, mutta jos se kuolee, se tuottaa runsaan sadon."
Jeesus tiesi että Palmusunnuntain riemu vaihtuisi pian kärsimykseen. Silti hän ei kääntynyt pois Jumalan tahdosta. On aivan käsittämätöntä että Jumalamme suostui pilkan ja häväistyksen kohteeksi sekä julmaan ristinkuolemaan pelastaakseen meidät. Tällaista Jumalaa, joka näin valtavasti rakastaa itsensä uhraten ei ole missään muussa uskonnossa!
Omaa uskoani vahvistaa erityisesti se, että kaikki tapahtui kuten profeetat olivat ennustaneet jo satoja vuosia aiemmin. Tämä on vahva todistus Jumalan voimasta ja suunnitelmasta. Samalla tavalla kuin Jeesuksen syntymä, elämä ja kuolema toteutuivat aivan kuten oli ennustettu, samalla tavalla tulee toteutumaan myös Raamatun lupaukset Jeesuksen toisesta tulemisesta maan päälle ja iankaikkisesta elämästä. Kunpa me tämän käsittäisimme. Jumalan Sana on elävä, voimallinen Sana. Se antaa meille elämän sekä voiman jokaiseen hetkeen. Se antaa meille toivon ahdistuksissa. Ja kerran tulee päivä, jolloin Jeesus kutsuu omansa ikuiseen kirkkauteen ja iloon. Olethan sinä tuossa joukossa? Jos tunnet Jeesuksen jo tässä ajassa, silloin olet pelastettujen joukossa matkalla kohti taivaan valtavaa juhlaa, jonka kaltaista emme osaa täällä maan päällä edes kuvitella.
Virressä 54 säkeistössä neljä meitä pyydetään seuraamaan Jeesuksen matkaa ristintiellä. Mielestäni virressä on kauniisti ilmaistu se, miten Jeesus kerran vie omansa kotiin.
Käykäämme siis Jerusalemiin,
on ikuinen kirkkaus siellä.
Ja luoksensa kerran hän kokoaa
ne, jotka hän tunsi tiellä.
Rukous:
Jeesus Kristus, Herramme.
Riemuhuudot ympäröivät sinut, kun ratsastit Jerusalemiin.
Mutta nyt alkaa jo hämärtää, tiedämme, että pian olet yksin.
Sinä olet matkalla kohti pilkkaa ja häpeää.
Olet matkalla kohti pimeyden ja rakkauden ristiä,
jolla annoit elämäsi toisten puolesta.
Herra, vahvista meitä kantamaan omaa kärsimystämme,
auta huomaamaan toisten tuska, kun kohtaamme sen.
Anna meille herkät korvat, jotta osaisimme kuunnella
kivun ja tuskan kieltä.
Opeta meitä luottamaan siihen, että kärsimyksessäkin sinä olet lähellä.
Anna meille ylösnousemuksen valoisa toivo,kun joudumme ahdinkoon ja umpikujaan.
Jeesus Kristus, armahda,
sinä joka Isän ja Pyhän Hengen kanssa elät ikuisesti. Aamen.
Kylläpä taas kuohuu kirkon sisällä seksuaalisuuden nimissä. Homot ja heidän oikeutensa tuntuvat olevan monelle tärkein asia tällä hetkellä! Itse kirkon perustyötä tehdessäni mm. sairaalapappina kärsivien ihmisten rinnalla usein mietin, miten marginaalisia asioita arjen kirkon työssä ovat nämä asiat joista nyt kohistaan ja jotka suurta aggressiota aiheuttavat. Ihmiset jotka eroavat kirkosta mediakohun seurauksena eivät tunne kirkkoaan eikä sen edustamia arvoja tai tekemää hyvää työtä ollenkaan. He ovat vain saaneet tästä argumentin erota kirkosta, joka ei todellisuudessa heille taida kovinkaan paljon merkitä.
Otanpa nyt kantaa tähän vaikeaan asiaan sitten minäkin. Tiedän etten sanoillani miellytä kaikkia. En ymmärrä mikä tässä Annin tarinassa nyt on sitten niin kamalaa, että pitää näin kamala kohu ja metakka nostaa? Jos Jumala on eheyttänyt jonkun seksuaalisen identiteetin, niin mikä siinä niin ärsyttää ja on niin hirvittävää. Eikö se ole hieno asia!? Ei kai se tarkoita että kaikille täytyy tapahtua samalla tavalla, kun ei kuitenkaan voi tapahtua. Tosiasia on kuitenkin ja monen kokema, että Jumala voi myös eheyttää myös seksuaalisuuttamme. Niin monia esimerkkejä siitä on, mutta heidät pyritään vaientamaan. Surullista! Ketään ei tunnu ärsyttävän jos alkoholisti kertoo miten Jumala paransi hänet alkoholismista, mutta tämä taas saa ihmiset raivon partaalle....Onhan totta etteivät kaikki uskoontulleet alkoholistitkaan vapaudu viinasta, mutta silti saamme rukoilla että Jumala auttaisi vapauteen. Eikö?
Ymmärrän, että kamjanja tämän asian puitteissa ei ole paras mahdollinen tapa tuoda esille sitä, että seksuaalisuudenkin alueella voi eheytyä. Ehkäpä asian olisi voinut tuoda jollakin muulla tavalla esille.
Tiedän etteivät asiat ole seksuaalisuuden osalta yksioikoisia. Seksuaalisuus on ihmisessä hyvin monimuotoinen asia. Nyt kun on tultu siihen johtopäätökseen, että seksuaalinen identiteetti on synnynnäinen, jota ei siksi voi muuttaa niin suututaan tällaisista eheytymistarinoista. Silti hyväksytään se, että joku vaihtaa sukupuolta, mutta lesboudesta "parantuminen" on kielletty. En ymmärrä tätä logiikkaa. Jos Jumala on luonut jonkun mieheksi, miksi hänellä sitten oikeus vaihtaa sukupuolta, mutta lesbo ei saa muuttua heteroksi, jos vähän kärjistetään.
Homous ei ole vain synnynnäistä, vaikka joku voikin kokea olevansa synnynnäisesti homo tai lesbo, hormonitoimintansa tms. ansioista. Mutta hyvin paljon on niitä, jotka ovat suuntauneet seksuaalisesti edellä mainitulla tavalla siksi, että heitä on rikottu tällä intiimillä alueella varhaisina vuosina. Hyvin monen homon elämästä löytyy kipeitä asioita, jotka ovat johtaneet hänen seksuaalista suuntautumistaan.Tämä on realiteetti.
Eräs ystäväni, jota on käytetty seksuaalisesti hyväksi lapsena kertoi, että hän pelkäsi aina miehiä ja siksi oli eräässä vaiheessa suhteessa naisen kanssa, koska se oli turvallisempaa. Kun hän sai käsitellä terapiassa ja sielunhoidossa insestin traumat ja kivut hän eheytyi niin että kykeni normaaliin parisuhteeseen miehen kanssa. Hän sanoi ettei hän ole biseksuaali mutta rikkinäisyydessään ajautui tuollaiseen suhteeseen. Minä pelkään mitä seuraa siitä, jos me emme näe näitä rikottuja lapsia ja nuoria, joilla voisi olla toisenlainen tulevaisuus edessä. Jos emme edes tarjoa heille mahdollisuutta eheytyä, niin he eivät voi elää sellaista elämää kuin heille voisi olla mahdollista avun myötä. Ketään ei pidä tietenkään pakottaa eheytymisprosesseihin, mutta kyllä täytyy saada puhua tästäkin puolesta. Niin moni on kuitenkin löytänyt elämäänsä vapauden ja ilon Jumalan eheyttävän toiminnan kautta.
On paljon uskovia, jotka tahtovat seurata Jeesusta eivätkä tahdo toteuttaa homon tai lesbon identiteettiään. Heillä on oikeus rukoilla ja pyytää että Jumala eheyttäisi ja parantaisi, sillä Hän voi sen tehdä. Mutta tämä ei toki tarkoita sitä, että kaikkien homojen tulisi mennä hoitoon tai toimia näin jos eivät halua, mutta on väärin että tällainen näkökanta kielletään kokonaan.
Niin moni nuori on ajautunut homo tai lesbosuhteeseen kokeilumielessä vaikka on hetero. Olen huolissani siitä, miten nuorten ajatusmaailmaa sekoittaa tällainen ehdottomuus ja mustavalkoinen ajattelutapa jota monet ns. liberaalit edustavat. Murrosiän tiettyyn kehitysvaiheeseen kuuluu kiinnostus samasta sukupuolesta mutta ei se tarkoita että nuori on biseksuaali tai homo. Tästäkin puhutaan ihan liian vähän.
Ketään ei saa tuomita eikä syrjiä seksuaalisen suuntautumisensa puolesta, mutta täytyy olla myös vapaus puhua ja toimia sen puolesta että Jumala voi hoitaa meidän seksuaalisuuttamme siinä kuin mitä tahansa muutakin osa-aluetta meissä. On viisasta vain valita se tapa, jolla sen teemme. Kaikilla meillä on rikkinäisyytemme ja haavamme, heteroillakin.
On varmasti totta, että se tapa jolla tämä Annin tapaus tuli julkisuuteen oli kärjistynyt ja näistä asioita voidaan puhua viisaammalla ja rakkaudellisemmallakin tavalla. Ehkä tässä kampanjassa ei oltu ihan loppuun asti mietitty tätä. Silti ei pidä heittää lasta pesuveden mukana.
Tähän asiaan aivan kuin alkoholismiinkin sopii tyyneysrukous:
Jumala, anna minulle tyyneytta hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa, Rohkeutta muuttaa ne, jotka voin, ja viisautta erottaa nämä kaksi toisistaan. Aamen.
Moniko on valmis kärsimään kristittynä? Moniko edes muistaa Jeesuksen sanoja siitä, että jokainen joka häntä sydämestään seuraa, kokee vainoa. Helpompi onkin valita toinen, kaikkien miellyttämisen tie. Mutta minne tuo tie lopulta vie....
Olen viime päivinä miettinyt kovasti mahtaako Jeesus sanojensa mukaan löytää uskoa maan päältä tullessansa takaisin. Millainen on kirkkomme tila silloin? Kirkko huojuu ja heiluu niin moneen suuntaan jo nykyään. Joidenkin kirkon ääntä edustavien lausumat tuntuvat käsittämättömiltä. Sitä miettii: uskommeko samaan Jumalaan. :( On surullista, miten kevyesti kirkon palvelijat kommenttejaan heittävät. Itse tunnen itseni syvästi vastuulliseksi siinä mitä sanon. Etten vain ohjaisi ketään harhaan. Mietin sitäkin onko mahdollista, että rakas kirkko mukautuu niin kovasti maailmaan, etten enää tunnista siellä Kristuksen, rakkaan Hyvän Paimenen ääntä. :( Tiedän senkin, etten ole kaikille mieliksi koska tahdon seurata Kristusta ja pysyä hänen Sanassaan. Moni pilkkaa ja saatan joutua vainon kohteeksi. Vapahtajan askelista en tahdo silti poiketa enkä häntä kieltää.
Herra armahda kirkkoasi ja sen palvelijoita joihin itsekin lukeudun. Anna meidän kuulla Sinun äänesi yli maailman äänien, ja vaatimusten. Sinä joka sanoit, "Minä olen tie, totuus ja elämä", auta meitä pysymään Sinussa ja Sanassasi.
Olemmeko unohtaneet että uskovan tulisi olla maan suola? Eikö suolan maku erotu? Entäpä jos suola käy mauttomaksi, silloin siitä ei ole enää mihinkään. Tai jos se valo, joka meissä on, onkin pimeyttä, miten suuri on silloin pimeys ja eksytys.
Suola on tarpeellista. Mutta jos se menettää suolaisuutensa, millä te sen suolaatte? Olkoon teissä suola itsessänne ja eläkää sovussa toinen toisenne kanssa." (Mark. 9:5
Maailmassa te olette ahtaalla, mutta pysykään rohkeina: minä olen voittanut maailman" (Joh 16:33)
Arkkipiispa Kari Mäkinen esittää surunvalittelut Japanin uhrien omaisille. Hän haluaa rukoilla maanjäristyksen ja tsunamin koskettamIen kanssa.
"Pitkin päivää arkisten tehtävien lomassa olen seurannut järkyttäviä uutisia Japanin tsunamista. Tällä hetkellä ei vielä ole selvää kuvaa siitä, miten laajaa tuho on. Se näyttää selvältä, että kyseessä on kauhistuttava inhimillinen tragedia.
Yritän, niin kuin arvelen monen muun tällä hetkellä yrittävän, koota ajatuksiani ja ymmärtää, mitä on tapahtunut ja mitä se merkitsee. Mielessäni on paljon enemmän tummaa hiljaisuutta ja tietoisuutta ihmisen pienuudesta ja elämän käsittämättömästä epävarmuudesta kuin varmuutta ja selkeyttä.
Kun katselen rauhallista lumista maisemaa, ajatukset kääntyvät rukoukseksi. En löydä omia, selkeitä sanoja, mutta muistan virsikirjan säkeen ”Elämä on meri, meri kauhistaa, kun se vaahtopäinä kiehuu, raivoaa. Mistä turvan löytää mieli levoton? Kuka auttaa voisi, yö kun synkkä on?” (Virsi 482:1)
Rukoilen kaikkien onnettomuuden uhrien puolesta ja niiden puolesta, joiden mielen nyt täyttää huoli omaistensa kohtalon takia. Rukoilen kaikkien niiden puolesta, joita Japanin tapahtumat ovat koskettaneet joko välittömästi paikan päällä tai mielen järkytyksenä.
Toivon, että itse kullakin olisi tänä iltana ja lähipäivinä mahdollisuus sellaiseen hiljentymiseen ja rukoukseen, jota tuntee tarvitsevansa. Vaikkapa sytyttämällä kynttilän. Ja sellaiseen yhdessäoloon toisten kanssa, joka antaa voimia ja rohkeutta elämään tällaisessa maailmassa.
Monet seurakunnat avaavat tänään ja lähipäivinä kirkkojensa ovia hiljaista rukousta varten ja järjestävät yhteisiä rukoushetkiä. Näin ne hyvällä tavalla auttavat kohtaamaan järkytyksen ja muistamaan niitä, joita onnettomuus on koskettanut läheltä.
Rukoilen ja toivon muidenkin rukoilevan myös Japanin ja lähialueen avustustyöntekijöiden ja niiden kansainvälisten avustusjärjestöjen puolesta, jotka parhaillaan kartoittavat tuhon laajuutta ja etsivät oikeita ja tehokkaita tapoja auttaa. Auttakoon Jumala, että järkytys ei johtaisi meitä lamaantumiseen vaan synnyttäisi halun tehdä voitavamme niiden puolesta, joiden elämän onnettomuus on särkenyt."
”Jos vetten läpi kuljet, olen minä sinun kanssasi.” (Jes.43:2)
Maailma täynnä ihania naisia, erinäköisiä, erikokoisia, monitaitoisia, lahjakkaita, arvokkaita upeita naisia! Tänään kansainvälisenä naisten päivänä on hyvä miettiä, mitä naiseus sinulle merkitsee? Nautitko ja iloitsetko naiseudestasi, vai koetko alamittaisuuta jollakin tasolla, kuten äitinä, puolisona, työntekijänä, ulkonäkösi suhteen tms. Tuntuuko sinusta ettet täytä jotakin mittaa, ettet ole tarpeeksi nainen. Että jotakin sinussa pitäisi muuttaa jotta kelpaisit? Jos tunnet näin, et ole yksin tunteinesi. Valitettavasti lukemattomat naiset eivät iloitse naiseudestaan vaan kokevat itsensä kielteisesti.
Onko naiseus, naisellisuus sinulle ilo vai taakka? Tuntuuko sinulta, että naiselle asetetaan ulkopuolelta sellaisia vaatimuksia, joita et kykene täyttämään. Pitäisi olla seksikäs, nuorekas, hoikka, urheilullinen, uranainen, hyvä perheenäiti ja puoliso. Mitä kaikkea muuta.. Miksi pitäisi? Kuka nämä normit määrittelee? Mistä nämä vaatimukset tulevat? Väitän, että suurelta osin mediasta. Sitten ne rakentuvat meidän sisäisiksi vaatimuksiksemme joita yritämme epätoivoisesti täyttää. Hupsuja olemme jos nämä pinnalliset käsitykset naiseudesta sisäistämme ja myymme itsemme niin halvalla.
Naiseus on niin paljon enemmän kuin missivartalo, isot rinnat tai pitkät hiukset. Muistan miten itse kilpaurheilua harrastavana teininä lihaksineni ja pienine rintoineni vertailin itseäni toisiin luokan tyttöihin, joilla oli enemmän muotoja ja tunsin alemmuutta. Tunsin olevani poikamainen enkä pitänyt itseäni yhtään naisellisena. Niistä ajoista on tultu pitkä matka tähän päivään. Tänään iloitsen naiseudestani, vaikka en ehkä täytäkään monia mittareita joita naisille asetetaan.
Minusta on käsittämätöntä ja järkyttävää, kun seurakunnassakin törmää siihen, että papit kokevat ettei ulkonäkö riitä työssä. Nuoremmat ja kauniimmat kolleegat ovat muka suosituimpia ja toivotuimpia toimituksissa. Hyvä ihme sentään! Mihin on tultu. Eikö juuri kirkossa, seurakunnassa elämänkokemus ja ikä ole arvoja, jotka painavat enemmän elämän eri kohtaloissa olevien ihmisten rinnalla kulkiessa?
Minä kapinoin taas kerran tätä pinnallista ulkonäkökulttuuria vastaan. Sitä, että ihmistä arvioidaan sen perusteella miltä hän näyttää. Aivan järjetöntä! Vaikka tahdonkin näyttää hyvältä, en silti tahdo, että minua arvioidaan vain sen perusteella. Ulkonäkö on vain pieni osa ihmisen olemusta. Miten köyhää ja pinnallista on elämä ja ihmissuhteet jos ne pyörivät vain ulkoisten asioiden ympärillä. Ulkokuori rapistuu meillä kaikilla, mutta se mitä on sisällämme kestää. Sisäinen kauneus on todellinen arvo ja tavoiteltava asia tässä kovassa pinnallisessa maailmassa.
Nainen, sinä olet kaunis. Olitpa nuori tai vanha, silo- tai ryppyposkinen, laiha tai pyöreähkö. Älä mittaa itseäsi naistenlehtien pintamittareilla. Näe itsesi Jumalan luomana, ainutkertaisena naisena, jolla on oma tehtävä ja tarkoitus tässä luomakunnassa. Ehkä olet äiti, ja se on valtava lahja ja kiitoksen aihe. Olet saanut kantaa 9 kuukautta kohdussasi lasta, jonka olet kivulla synnyttänyt. Se on kunnioitettava suoritus, josta jo ansaitsisit mitalin! Mitä väliä on sillä montako raskausarpea tai kiloa sinulle synnytyksen jälkeen jäi! Sinä olet synnyttänyt uuden ihmisen tähän maailmaan. Se on valtava asia.
Ja sinä nainen, joka et ole äiti, olet aivan yhtä arvokas. Ei naiseus ole yhtä kuin äitiys, kuten jotkut ajattelevat. Siksi monet lapsettomat naiset tuntevat etteivät olekaan kokonaisia naisia, kun eivät ole synnyttäneet. Mistä nämä typerät käsitykset tulevat? Mikseivät naiset rohkaise ja kannusta enemmän toisiaan, sen sijaan että suostuvat näihin typeriin malleihin?
Naiseus on Jumalan luomislahja. Sinä nainen, olet Jumalan kuva. Pidä siis huolta itsestäsi. Pidä puoliasi tässä pinnallisessa kulttuurissa. Älä kuuntele vaatimuksia, joita sinulle ulkoapäin esitetään. Anna sisäisen vahvuutesi näkyä sanoissasi, teoissasi, olemuksessasi. Kanna ylpeästi kehoasi. Kulje pää pystyssä. Tiedä, että vaikka sinua ei arvosteta aina samalla tavalla kuin miestä, silti miehet eivät pärjäisi ilman naisia.
Lakkaa itsesi sääliminen ja surkuttelu. Opettele katsomaan itseäsi lempeästi.
Herra, kiitos naiseuden lahjasta. Sinä tiedät miten vaikeaa on välillä hyväksyä itseään naisena. Välillä tuntuu, että ulkoapäin tulevat paineet meinaavat vallata mielen niin, että alkaa itsekin vaatia itseltään ihan hupsuja. Kiitos, että sinä loit minusta juuri tällaisen. Opeta minua rakastamaan itseäni, hyväksymään itseni sinun luomanasi upeana naisena. Suo että voisin täyttää elämässäni sen tehtävän, jonka sinä olet minulle tarkoittanut. Hoida sisäisiä haavojani ja eheytä naiseuttani, jotta voisin iloita sinun luomistyöstäsi.
Olen viime aikoina seurannut Idols-kilpailua, koska sukulaistyttö on siinä mukana. Kilpailussa etsitään parasta laulajaa/esiintyjää ja tiputuspeli on aika kovaa. Tuomarit arvostelevat kilpailijoita hyvinkin rankasti, mutta vielä rankempaa on jälkipeleissä (lehdistössä, nettisivuilla, keskustelupalstoilla käytävä keskustelu). Aivan kuin esiintyjät olisivat yleistä riistaa, joista voi kirjoittaa mitä vain. Moni Idolsissa mukana olevista on alaikäinen elikä hyvin nuori ja kokematon vielä. Monta kertaa on tullut mieleen, että miten herkät nuoret kestävät tuollaisen repostelun. Onpa muutama jättänyt kisan kesken ihan paineiden takia.
Vaatii aika kovaa henkistä kanttia olla kaiken kansan edessä arvioitavana. Luulen, että moni kisaan lähtenyt ei arvannut mitä se todellisuudessa toisi eteensä. Olisi ehdottoman tärkeää, että jokaisella mukanaolijalla olisi vahvat tukijoukot taustalla.
Julkisuus ja esilläolo on huumaavaa ja huikea tunne, mutta pitemmän päälle se voi käydä liian stressaavaksi nuorelle, jonka identiteetin muotoutuminen vielä kesken. Niin paljon on esimerkkejä lapsitähdistä, joiden elämä ei mennytkään ihan putkeen. Tuli lähdettyä liian aikaisin mukaan asioihin, jotka jälkeen päin osoittautuivat huonoiksi valinnoiksi.
Kyseistä Idols-kisaa ja muitakin vastaavanlaisia kilpailuja katsoessani olen kovasti miettinyt julkisuutta ja nuorten suurta intoa päästä esille ja julkisuuteen. Tarkoitan sitä, että monella nuorella nykyään tuntuu olevan halu hinnalla millä hyvänsä päästä julkkikseksi. Keinoja siihen riittää. Ainakin tv-kisarintamalla on mahdollisuus yrittää jos jonkinmoisilla keinoilla. On talenttia, idolsia, dancea ja mitä kaikkea. Toki on hieno asia, että lahjakkaat nuoret pääsevät näin esittämään taitojaan ja voivat edetä unelmissaan, mutta mikä on se hinta jonka moni joutuu tästä maksamaan? Kun ei onnistukaan, entä sitten?
Moni voi saada sieluunsa haavoja, jotka eivät heti paranekaan. Monessa kilpailussa ulkonäkö korostuu kovasti ja sitä kommentoidaan hyvinkin suoraan. Kun ei aina aikuinenkaan ole tällaiseen tottunut, niin kuinka sitten nuori. On aivan eri asia olla julkisuudessa poliitikkona tai ammattinsa tähden kuin nämä tavalliset nuoret, jotka ovat yhtäkkiä nousseet esille. Tarvittaisiin julkisuusvalmennusta heille, jotta he saisivat tukea mm. sille mitä kannattaa itsestään paljastaa, mihin kannattaa suostua. Etteivät myisi itseään vain päästäkseen esille, sillä hyväksikäyttäjiä riittää. Lehdistö on myös armoton. Lööppeihin pääsee nopeasti ja vanhat asiat ja kohuuutiset kaivetaan esille. Julkisuus on siis taattu, mutta ei aina sillä tavalla kuin itse ajatteli. Kaikki julkisuus kun ei olekaan myönteistä.
Aloin todella ihmetellä mihin on tultu, kun oma alakouluikäinen lapseni luuli, että julkkis on ammatti. Näin tuntuu moni muukin luulevan, koska pyrkiminen huipulle on niin kovaa. Välillä tuntuu että normielämä ja taviksena oleminen ei riitä. Pitäisi olla jotakin erikoista, ihmeellistä, hätkähdyttää jotenkin. Huolestuttavaa tämä on mielestäni siiänä suhteessa, että tällaiset murkkuikään kuuluvat piirteet ovat jääneet täysi-ikäisillekin päälle. Tarkoitan tätä kohauttamista ja hätkähdyttämistä. Johannatukiaisia tässä maassa riittää. Sen sijaan ne, jotka tekevät jotakin oikeasti arvokasta eivät välttämättä julkisuudessa näy. Kun on paljon kiinnostavampaa lukea poliitikkojen salarakkaista kuin vaikkapa geenitutkijoista.
Julkisuus on oikeastaan kuin huume. Joku julkkis on tämän myöntänytkin. Kun on kerran päässyt esille, tarvitsee huomiota koko ajan. Samalla on pelko, ettei enää huomatakaan, että muuttuu tavikseksi, josta kukaan ei kirjoita, puhu. Sehän tarkoittaisi ettei olekaan enää mitään, ja siksi täytyy keksiä koko ajan uusia keinoja hätkähdyttää.
Ikävin mahdollinen yhdistelmä on huono itsetunto ja julkisuus. Siitä voi seurata suurta harmia. Mikään ei riitä. Pitää aina kohahduttaa enemmän ja enemmän, että tuntuisi joltakin. Huomaamatta onkin myynyt itsensä julkisuuden reposteltavaksi eikä siitä olekaan enää paluuta. Joku muu määritteleekin julkisuuspelin säännöt ja itse voi vain sivusta seura sitä kuvaa mikä itsestä on luotu. Pahimmassa tapauksessa näin.
Ihmettelen mediassa myös sitä, miksi kaikista (urheilijoista, poliitikoista, Idolskilpailijoista) täytyy yrittää kaivaa esille jotakin hätkähdyttävää tai kohupaljastuksia. Sensaatiohakuisuus on mennyt äärimmäisyyksiin.
Miten me kasvattaisimme nuorillemme niin vahvan itsetunnon, ettei heidän tarvitsisi julkisuuden kautta lähteä arvostusta etsimään? Miten voisimme luoda sellaista kuvaa elämästä, että on ihan yhtä arvokas ihminen vaikkei olekaan esillä eikä julkkis. Että tavallinen, välillä tylsäkin, elämä on sitä parasta aitoa elämää isolla E:llä?
Maisemat vaihtuvat, aika kulkee. Jokainen hetki ainutlaautuinen, Näenkö sen? Käsitänkö jokaisen päivän ainutkertaisuuden. Osaanko nauttia matkan eri vaiheista vai odotanko vain perille pääsyä? Elämä voi jäädä niin helposti elämättä. Uskovaiseltakin. Ei osaa elää, kun miettii vain taivaaseen pääsyä. Joillekin se voi olla sellainen pakokeinokin elämästä. Jos elämä vaikeaa ja ahdistavaa. On helpompi elää koko ajan maailmanlopun odotuksessa, eikä siinä ainutkertaisessa elämässä, jonka Jumala on täällä maan päällä suonut.
Moni ei osaa nauttia elämän lahjasta, kauniista maailmasta kun odottaa vain kutsua tuonpuoleiseen. Meille annettu elämä on tässä ja nyt. Niin paljon kaunista ja arvokasta. Toki jokaisen elämässä myös vaikeita ja raskaita vaiheita. Mutta emme ole niissä yksin. Jeesus on luvannut olla kanssamme.
Jokainen kohtaaminen on mahdollisuus oppia uutta itsestään ja toisesta. Ei yksikään päivä mene hukkaan, vaan on osa suurta suunnitelmaa, Jumalan kirjassa. Me kääntelemme välillä elämän lehtiä niin huolettomasti ettemme muista, miten ainutlaatuisia ovat ne hetket jotka meille annettu. Arkiset hetket rakkaiden kanssa muuttuvat aikojen saatossa kultareunaisiksi kuviksi valokuvakansioissa.
Jostakin tulossa
jonnekin menossa.
Matkastasi en tiedä
enkä mitä mukanasi kannat.
Jos tietäisin,
sanoisin eri tavalla päivää.
Katsoisin toisin.
-Maaria Leinonen
Niin vähän me tiedämme toistemme elämästä, näemme vain ulkokuoren. Voi miten paljon kipua ja tuskaa voi kätkeytyä kauniin ulkokuoren alle. Miten turhaan me kadehdimme toinen toisiamme. Kun emme näe kipua joka kauniin kuoren alla monella on. Tämän olen niin useasti nähnyt ja kuullut tässä työssä, sielunhoitajana. Ei kaikki ole sitä, miltä näyttää.
Monen elämän kauniit kulissit pysyvät vaivoin kasassa, vain pieni tuulenvire saisi ne sortumaan. Jokaisella jotakin, jokaisen elämässä jotakin mustaa, kipeää. Jos ei juuri nyt akuuttia, niin kipua menneisyydessä. Ei kukaan täysin eheä, onnellinen, vailla surua ja murhetta. Ei kukaan tässä elämässä.
Joskus aivan hämmästyn sitä, miten paljon on salasta surua ihmisillä. Huonona hetkenä kadehdin, sillä en näe toisen salaisia suruja. Ei elämä tarkoitettu helpoksi, vaan yhdessä kuljettavaksi. Kaksin kulku kevyempää. Tartu käteeni, ota suruistani puolet. Slloin kulku kevyempää. Sinun kanssasi kulkien jaksan kantaa oman kuormani.
Niin vähän olisi tarvittu
pelastamaan moni elämä:
lämmin käsi, hyvä sana
vain ihminen ihmisen rinnalle
hänen hätänsä hetkenä
hänen kivussaan
hänen yksinäisessä yössään.
vain yksi jota ei ollut.
-Maaria Leinonen
Suostutko sinä ihmiseksi ihmiselle? Ëi tarvita useinkaan kovin paljoa pelastamaan jonkun elämä, tuomaan toivo toivottomuuteen, elämänhalu luovuttamisen sijaan. On ihan tutkittu juttu, miten masennusta ehkäisee ja onnellisuuta lisää se, että tekee jotakin jonkun toisen hyväksi. Narsistinen elämäntapa sairastuttaa.
En minäkään tiedä
mitä sinun tulisi tehdä
kipusi kourissa tempova ihminen,
tai jo niin typertynyt ettet edes huomaa
omaa apaattisuuttasi.
Mutta minä olen tässä lähelläsi hiljaa
ja odotan.
Sano sinä, jos minua tarvitset,
ojentamaan käteni, kuuntelemaan sinua,
puhumaan sinulle
tai kyselemään kanssasi.
-Maaria Leinonen
Herra, sinä tiedät mitä kipuja me kannamme salassa sisällämme. Tule sinä, kosketa ja hoida rakkaudellasi. Anna lähellemme ihmisiä, jotka voivat rinnallakulkijoina keventää taakkaamme. Suo meidän olla avuksi niille, joiden taakka käy ylivoimaiseksi. Avaa silmämme näkemään hätä, jota voimme lievittää. Jeesus, kipujen mies, hoida kipujamme. Anna meille tulevaisuus ja toivo. Kiitos, että sinulle on kaikki mahdollista. Sinä voit tuoda pimeyteen ja epätoivoon valon. Sinun turvallisilla käsivarsillasi olen turvassa kaikkina aikoina.
