Lueskellessani viimeistä pappien ammattilehteä Cruxia, ajattelin kommentoida jälleen tätä aihetta, josta olen ennenkin kirjoittanut. Lehdessä oli parikin artikkelia ulkonäköpaineiden tulemisesta kirkon virassa olevillekin. Tätä aihettahan uutisoitiin jo syksyllä mediassa, kuinka vihkiparit saattavat valita papin ulkonäön perusteella tai jopa kehottaa pappia käymään kampaajalla tai kauneushoitolassa.

Cruxin artikkelin mukaan (mikäli sen oikein ymmärsin) pappi nähdään yhä enemmän esteettisen työn tekijänä. Esteettinen työ on työtä, jossa ruumiillisuus ja ulkonäkö ovat osa työpanosta ja ammatillista osaamista. Näin ollen kirkon virassa olevien olisi hyvä pitääkseen yllä kirkon brändiä (ja ammatillista osaamistaan?) alkaa enemmän panostaa ulkonäköseikkoihin!

Artikkelin kirjoittajien mukaan hengellisen työn tekijäkään ei ole "maallisten vaikutusten" ulkopuolella, eikä voi ohittaa ruumiin ja ulkonäön vaikutusta työhön. Varmaan näin onkin, mutta seuraavaa lausetta en suostu allekirjoittamaan: "Olisiko kirkon ja kirkon työntekijöiden nyt aika yhdessä miettiä ruumiillisuuden ja ulkonäön merkitystä osana työtä?" Tämähän tarkoittaa sitä, että kirkon työntekijöidenkin pitäisi mennä mukaan tähän pinnalliseen kauniiden ja rohkeiden ulkonäköhömpötykseen oman sanomansa kustannuksella, eikö? Elikä toimisiko tämä käytännössä vaikka niin, että seurakunta kustantaisi kauneushoitola- ja kampaajakäynnit työntekijöilleen? Papeista voisiin tehdä kirkkoherranvirastoon esite, jossa he olisivat viimeisen päälle koreana ja siitä sitten kirkollisia toimituksia haluavat saisivat valita mieleisensä.

Ymmärrän, ja minusta on itsestäänselvää, että virkatehtävissä ja kirkollisissa toimituksissa on hyvä olla huoliteltu, ovathan kyseiset tilanteet juhlahetkiä ihmisille. Mutta sitä en ymmärrä, että meidän kirkon työntekijöiden tulisi alkaa kalastaa jäseniä tällaisilla ulkonaisilla keinoilla. Jostakin syystä miehillä on tässäkin asiassa helpompaa. Tuskinpa kellekään tulisi mieleen vaatia miespuolisen hääpapin parturissakäyntiä (tai eihän sitä tässä ilmapiirissä tiedä).

Ymmärrän, että asiakaspalveluammateissa olevien tai vaikkapa kauneushoitolassa työskentelevien ulkonäkö vaikuttaa heidän yrityksensä imagoon, mutta kirkko on hengellinen yhteisö jossa tulisi vallita erilaiset lait. Eräs vertailukohde voisi olla esimerkiksi se, kuinka moni valitsee lääkärin tai pankkivirkailijan tämän ulkonäön perusteella? Eikö tuntuisi aivan älyttömältä moinen ajatus, mutta pappien kohdalla vastaava ulkonäkövaatimus on monen mielestä oikeutettua. Kaunis ja hoikka pappi näyttää kauniilta vihkikuvassa, mutta jääkö vihkiparille mieleen mitä pappi sanoi tai mikä on kirkollisen vihkimisen merkitys?

Työskennellessäni puolet työajastani sairaalapappina tällaiset pinnalliset ajatukset kalskahtavat todella pahasti korvaan. Kun ihminen on kuoleman hädässä tai sairauden aiheuttamassa kriisissä, hän tuskin valitsee luokseen tulevaa sairaalapappia tämän ulkonäön perusteella. Tärkeintä ihmiselle on, että saa hän avun ja että hänen hätäänsä vastataan. Tärkeintä on, että joku kuulee häntä, rukoilee hänen puolestaan, on lähellä ja läsnä. Kauneus on siinä, että on ihmisenä ihmiselle.

Kapinoin tätä kauniiden ja rohkeiden vaatimusta, joka on tulossa kirkkoonkin. En aio suostua kirkon brändin ylläpitäjäksi, jos se vaatii alistumista näin pinnalliseen rooliin. Olen kokenut senkin, että minua on joissakin tilanteissa yritetty asettaa sellaiseen muottiin, jossa "edustaisin" seurakuntaa ulkonäölläni. Sillä, että satun olemaan hoikka (kilpaurheilijataustastani ja liikunnallisuudestani johtuen) ei ole mitään tekemistä sen kanssa millainen on ammattitaitoni pappina. Jos ulkonäköni palvelee evankeliumia, kiitos Jumalalle siitä, mutta jos se palvelee vain ihmisten pinnallisuutta, voin pahoin.

Olen tähän asti kuvitellut, että hengellinen työ ja epäseksikäs työasu (alba tai naisen papin puku) suojaisi näiltä naurettavilta ulkonäköpaineilta, mutta näin ei taida ollakaan. Eikö meidän kirkonpalvelijoiden olisi syytä entistä enemmän korostaa sitä ainutkertaista sanomaa joka meillä on, eikä yrittää uudistaa brändiämme yhteiskunnan pinnallisilla keinoilla? Sillä siinä vaiheessa kun kirkonpalvelija alkaa luottaa enemmän meikkivoiteeseen kuin Raamattuun, jotakin on todella pielessä. Tämä ei toki tarkoita sitä, etteikö kirkon työntekijän olisi lupa huolehtia ulkonäöstään, kunhan muistetaan mikä työssä on tärkeintä. Ruumis (keho) ilman Henkeä on kuollut. Jos ydin katoaa, ei kauniskaan ulkokuori voi sitä pelastaa.

Herra armahda meitä. Auta näkemään olennainen. Anna Pyhän Henkesi voimaa työhön, jota olet kutsunut meidät tekemään.

Haitin maanjäristys on järkyttänyt koko maailman. On raskasta nähdä kärsimys, joka on kohdannut köyhää maata. Vaikka tapahtumapaikka on kaukana meistä, tiedotusvälineet tuovat sen jokaisen tietoisuuteen ja ulottuville. YK:n tiedottajan mukaan Haitin maanjäristys on pahin maailmanjärjestön kohtaamista katastrofeista.

Joinakin päivinä, kun kohtaa ja kuulee paljon surullista ja ikävää, tuntuu kuin omakin mieli muuttuisi harmaaksi. On niin paljon tuskaa, pettymyksiä ja onnettomuuksia tässä maailmassa. Selittämätöntä kärsimystä on kaikkein vaikeinta ymmärtää. On helppo masentua kaiken synkän edessä ja muuttua kyyniseksi. Mutta on myös mahdollista valita toinen tie. Auttamisen ja myötäelämisen tie. 

Sylvia Raulolta, joka on Kirkon Ulkomaanavun työntekijänä Haitissa kysyttiin mitä hän toivoo suomalaisilta tässä tilanteessa. ”Toivon ja elämän tukeminen on tärkeintä tässä tuhossa, jota on sanoin vaikea kuvata” hän vastasi. Kristittyinä meidän tehtävämme on pitää yllä toivoa sekä pyrkiä lievittämään kärsimystä. Sen sijaan että kauhistelemme ja masennumme järkyttävistä tapahtumista, voimme miettiä miten minä voisin auttaa? Mikään apu ei ole liian pientä. ”Pienistä puroista kasvaa suuri joki”. Voimme miettiä, voisinko minä luopua joistakin omista itsekkäistä pyrkimyksistäni ja lahjoittaa rahaa sinne missä hätä on suurin. Voisinko olla jakamassa tätä haitilaisten kokemaa taakkaa ja kärsimystä. Nyt kysytään ja tarvitaan lähimmäisenrakkautta. Dorothee Sölle on sanonut: "Jumalalla ei ole tässä maailmassa muita käsiä kuin meidän kätemme.”

En usko että on sattumaa, että tämän vuoden yhteisvastuukeräyksen ulkomainen kohde on Haiti. Vaikka emme ymmärrä sitä, miksi Jumala salli maanjäristyksen, voisimmeko ajatella että hän tiesi sen jo ennalta ja ohjasi keräyskohteen valinnassa? Jumala itse kärsii kärsivän ihmisen rinnalla.

Esirukous Haitin luonnonkatastrofin johdosta

Rukoilemme kaikkien niiden puolesta, joita kärsimys Haitissa koskettaa. Lohduta niitä, jotka surevat omaisiaan. Anna heille voimaa tähän hetkeen ja edessä oleviin päiviin.

Tue ja vahvista heitä, joita luonnonkatastrofi on runnellut. Auta meitä toimimaan oikein ja kaikkien yhteiseksi parhaaksi.Osoita meille keinot auttaa ja lievittää kärsimystä.

Jumala, sinä olet elämän ja kuoleman Herra.  Koko maailmamme on sinun käsissäsi.Sinä synnytät lakkaamatta uutta elämää. Myös siitä mikä on pahaa ja tarkoituksetonta,
sinä voit luoda uutta.

Sinä annat tulevaisuuden ja toivon. Sinä rakastit maailmaa niin paljon, että annoit ainoan Poikasi. Sinä lupasit, ettei mikään voi erottaa meitä sinun rakkaudestasi, joka on tullut ilmi Pojassasi. Sinun käsiisi me jätämme toisemme ja itsemme. Aamen.

(papin pakina Savonmaa-lehdessä 20.1.2010)

Ex-nyrkkeilijä, - kansanedustaja Tony Halmeen kuolema on herättänyt paljon huomiota mediassa eikä ihme. Olihan hän hyvin värikäs persoona jo eläessään ja hänen yllättävä kuolemansa on tietenkin oiva uutisaihe iltapäivälehdille, jotka myyvät juuri tuon kaltaisilla uutisilla.  : (   Julkkisten elämäntragediat ja kuolemat tuntuvat nykyään olevan viihdettä. Minusta tällainen tuntuu aika kamalalta. Mihin yhteiskuntamme on mennyt jos me pidämme viihteenä toisten ihmisten elämässä tapahtuneita katastrofeja?

Räikein kirjoitus Halmeesta oli varmasti Kaarina Hazardin (jota olen kovasti ihaillut näyttelijänä) Iltalehdessä kirjoittama kolumni.  Sen luettuani jäin miettimään sananvapauden olemusta. Nykyään tuntuu siltä, että mikään ei ole enää pyhää. Edes kuollutta ihmistä ei jätetä rauhaan, vaan häntä pilkataan avoimesti. En voi millään perusteilla ymmärtää tai käsittää tätä. Muuten kuin että kirjoittajan täytyy olla täysin tunteeton tai kykenemätön empatiaan.  Pitkään on puhuttu julkisuuden henkilöiden olevan yleistä riistaa, joista voi kirjoittaa mitä vain. Aivan kuin he eivät olisi ihmisiä, joilla on tunteet, ja oikeus ihmisarvoon ja kunnioitukseen.  Mitä se kertoo meistä suomalaisista, että me tahdomme ostaa lehtiä, jotka ovat täynnä toisten kokemia menetyksiä, katastrofeja ja pahoja onnettomuuksia? Kuinka moni meistä tahtoisi elämänsä pimeissä hetkissä nähdä omat ja läheisensä kuvat iltapäivälehden etusivulla?

Julmalta tuntuu, kun kuolleesta ihmisestä kirjoitetaan niin tylysti kuin iltalehden kolumnissa. :( Ihmiselämän tragediat tuntuvat olevan oivallinen tapa saada lehdet myyntiin, mutta missä on ihmiselämän kunnioitus silloin jos toisten menetyksillä tehdään rahaa? Lehtiä lukemalla on helppo tuomita ja kauhistella toisten tekoja ja aikaansaannoksia, tunteehan siinä itsensä ihan pyhimykseksi heidän rinnallaan.

Itselläni on oma kokemus siitä, kun kadoksissa olleesta läheisestäni julkaistiin katoamisilmoitus jossa häntä luonnehdittiin todella ikävällä ja paikkaansa pitämättömällä tavalla. Se tuntui todella pahalta. Ja vaikka asia korjattiinkin seuraavaan julkaisuun, oli läheiseni jo leimattu. Julkaistua ei voi pyyhkiä pois eikä tehtyä saa tekemättömäksi.

Välillä tuntuu siltä, etteivät toimittajat muista, että ne joista he kirjoittavat ovat lihaa, luuta ja verta olevia ihmisiä, kuten he itsekin. Heillä on läheiset ihmiset, joita asiattomat ja julmat kirjoitukset voivat syvästi loukata.

Vaikka joku ihminen olisi pilannut elämänsä, ei se oikeuta meitä heittämään häntä kivillä. Ihmisellä on jo ihan tarpeeksi kestettävää ilman julkisuuden tuomioitakin. On helppoa tuomita alkoholistit tai muista riippuvuuksista kärsivät. Kuitenkin niiden taustalla on aina paljon enemmän kuin aavistamme. Monen ihmisen elämä on lähtenyt jo lapsena väärille urille. Tai lapsuuden perhehelvetti on aiheuttanut traumat, joihin haetaan helpotusta tavalla tai toisella. Moni alkoholisti on herkkä ihminen, joskus liian herkkä tähän kovaan maailmaan. Ei kukaan päätä, että rupeanpa alkoholistiksi tai huumeiden käyttäjäksi. Elämä on enemmän kuin mitä me päälle päin näemme.

Elämän sivuraitelle ajautuneiden ihmisten tulisi meissä, heidän lähimmäisissämme, herättää surua, sääliä ja halua auttaa ennemmin kuin kauhistelua tai tuomitsemista. Se, joka on elänyt esimerkiksi alkoholistin rinnalla tietää mikä hirvittävä kärsimys se on ihmiselle itselleen ja hänen läheisilleen. Ei siinä enää tarvita ulkopuolelta tulevaa kauhistelua tai arvostelua. Alkoholismi ei tee kenestäkään arvottomampaa ihmistä. Se on vakava sairaus, johon voi sairastua yhteiskuntaluokasta huolimatta.

Jeesus kehotti: "Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi" ja "Kaikki mitä te tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää se heille."

Jeesuskin kohtasi monia elämässään epäonnistuneita ja muiden tuomitsemia ihmisiä. Jeesus osoitti heille myötätuntoa ja rakkautta, sääliä. Tämä nosti ihmiset siihen asemaan ja itsetuntoon, jonka Jumala oli heille tarkoittanut. Rakkaus on ihmeellinen voima. Kunpa meillä olisi sitä enemmän sydämissämme, niin monen lähimmäisemme olisi helpompi elää tässä maailmassa.

Jaksaakseen on opittava katsomaan,
kuuntelemaan tarkkaan,
josko jossain helähtäisi
jokin pieni sävel
lämmin sana
hymyn häivä
ruskojuova pilven raossa.
Ja on, on se siellä.
Aina se kuitenkin on.

- Maaria Leinonen -

Jonakin päivänä kun kohtaa ja kuulee paljon surullista ja ikävää, tuntuu kuin omakin mieli muuttuisi harmaaksi. Niin paljon tuskaa, pettymyksiä ja pahuutta  - tässä maailmassa. Selittämätöntä kärsimystä, sekä sitä jota me ihmiset aiheutamme toisillemme. Joskus tuntuu että  pahuus kuin vyöryy yli lehdistä ja uutisista ja joka tuutista. Siltä yrittää suojata lapsiaan ja välttää uutisten katsomista, mutta aina se jostakin tulee. Miksi ikävät asiat saavat enemmän tilaa mediassa. Jos uutisten antama kuva maailmasta olisi ainoa oikea, niin maailmassa ei olisi muuta kuin poliitikkojen skandaaleja, maanjäristyksiä, sotia ja väkivallantekoja.

Onneksi muutakin vielä on. Maailmassa vielä paljon kaunista, herkkää, inhimillistä. Pienen lapsen viaton katse, vanhuksen lempeä kädenpuristus, tuntemattoman hymy bussissa, kaunis laulu radiosta, rakkaan hellä suukko, koiran lipaisu nenänpäästä. Puhumattakaan kauniista auringonnoususta tai  auringonsäteistä keväthangillä.

Mitä näen? Mitä kuulen? Näenkö kauniin vai tumman? Kuulenko vain surun sävelen vai aistinko riemukkaan soinnun? Millaiseksi mielenmaisemani maalaan? On helppoa masentua surullisten uutisten äärellä. Kun itse sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen, eka merkki oli se, etten enää voinut katsoa uutisia ahdistumatta. Tuntui että kauhu tulvi mieleeni kaikkialta. Kun aloin toipua, oli kuin silmäni olisivat auenneet ja näin taas valon ja kuulin lasten naurun ja lintujen laulun.

Voisimmeko minä ja sinä olla toivon, ilon ja valon tuojina tässä paikoin niin pimeässä maailmassa? Voisimmeko olla sanomassa lempeitä sanoja, hyväilemässä kipua pois? Voisimmeko olla Taivaan Isän rakkaudesta ja armosta kertomassa niin sanoilla kuin teoilla? Voisimmeko?

Niin kauan kuin on elämää, on toivoa.

Oli, oli se lintu. Oli se elävä lintu ja lauloi.
Vaikka puiston puut
kouristelivat kaamospakkasessa
henkitoreissaan.
Ja maailma sakeana pimeydestä
kuin hiilikellarin kohtu.
Mutta pimeän kuoleman keskellä helähti.
Se oli lintu.
Se oli elävä.
Ja lauloi.

Uusi vuosi, uudet mahdollisuudet. Minkälaisia Uuden vuoden lupauksia sinä mahdoit tehdä? Liikutko enemmän, vähennät alkolin käyttöä tai syöt terveellisemmin? Nämä kai yleisimpiä lupauksia.

Minä itse en oikeastaan tehnyt varsinaisia Uuden vuoden lupauksia, muita kuin että tahdon tänä vuonna kuunnella tarkemmin Luojani ääntä ja hiljentyä enemmän hänen edessään. Että vaeltaisin hänen tahdossaan enkä omalla itsekkäällä tielläni.

Lupauksia ei ole aina helppo pitää. Eniten itseäni harmittaa lupaukset, jotka olen antanut lapsille, mutta joita en ole syystä tai toisesta kyennyt pitämään. Itselläni kuten varmasti meillä kaikilla on kokemusta lapsuudessa siitä, kun vanhemmat eivät kyenneet pitämään lupauksiaan.  Monta pettymystä tuli eteen ja ehkä siksi minun on joskus ollut vaikeaa luottaa ihmisiin. Me aikuiset emme aina käsitä miten tärkeää lapselle on se, että hän voi luottaa aikuisen sanaan. Että se, mitä aikuinen sanoo, on totta ja pitää. Monet ajattelevat että eihän se nyt niin vakavaa ole, jos lapselle luvattua ei pidäkään. Mutta mitä useampia lupauksia rikotaan, sitä enemmän lapsen luottamus murenee. Hän ei enää voi olla varma mistään jos sanat kertovat toista kuin teot. Alkoholistiperheessä on surullisen tuttua juuri tämä, että selvinpäin annetut lupaukset valuvat kuin vesi hanhen selästä kun alkoholi astuu kuvaan. :-(

Omat lapseni muistavat usein muistuttaa, että "lupaukset on pidettävä". Se on mielestäni hyvä asia. Ja yritän todella, että en lupaisi sellaista mitä en kykene pitämään.

On jännä asia, miten omien lasten kanssa yrittää korjata monia omassa lapsuudessa sattuneita ikäviä asioita. Ehkä se, että muistaa niin vahvasti ne ikävät tunteet ja pettymyksen, joita joskus lapsena koki vaikuttaa siihen, että yrittää itse seisoa sanojensa takana.Tarkoitukseni ei toki ole syyttää vanhempiani, sillä he tekivät varmasti parhaansa. Ja toki lasten täytyy oppia pettymyksiäkin sietämään. Mennyttä ei voi muuttaa mutta tulevaa vielä voi.

Yksi lupaus, jonka tahtoisin tehdä on: tahdon yrittää tarjota lapsilleni turvallisuutta elämässä. Eilisen päivän ampumatragedia osoitti taas sen, miten kenelle tahansa voi tapahtua mitä tahansa. Me kuvittelemme ettei paha meihin osu. Mutta koskaan emme voi olla varmoja milloin se osuu meihin tai läheisiimme. Silti ei tarvitse elää pelossa. Oma luottamukseni perustuu Jumalaan ja siihen, että minulle ei tapahdu mitään hänen sallimattaan. Ja että se mitä tapahtuu, oli se hyvää tai pahaa, siinä hän on mukana. Jumala on kanssani ilossa, surussa, kivussa ja pettymyksissäkin. Hänen kanssaan minun ei tarvitse pelätä. Jumalan kämmeneltä ei voi pudota.

Uskon, että näinä aikoina kun tapahtuu selittämättömiä asioita, on entistä tärkeämpää olla läsnä lasten elämässä, kuunnella heidän hätäänsä, pelkojaan, kysymyksiään. Lapset tietävät ja kuulevat usein enemmän kuin me aikuiset arvaammekaan. On tärkeää vakuuttaa lapselle, että he ovat turvassa. Aikuisen tehtävänä on suojella lapsia tässä epävakaisessa maailmassa. Lapsella on oikeus saada olla huoleton lapsi, jonka ei tarvitse kantaa aikuisten murheita.

Voisimmeko siis kaikki aikuiset luvata, että yritämme tarjota lapsillemme turvallisen elinympäristön, kuulevia korvia, lämpimiä sylejä ja aikaamme tulevana vuonna? Sillä lapsissa on tulevaisuus. Heihin kannattaa satsata. Rakkaus on maailman kaikkeuden suurin voima. Sen voimalla tässä välillä niin pimeässä maailmassa jaksaa elää ja tarpoa eteen päin. Levitetään rakkautta ympärillemme, jotta tämä maailma olisi parempi ja turvallisempi paikka elää.

”Sinun turvasi on ikiaikojen Jumala, sinua kannattelevat iankaikkiset käsivarret.”

 (5. Moos. 33:27)

Jouluevankeliumi Luuk. 2: 1-20

Siihen aikaan antoi keisari Augustus käskyn, että koko valtakunnassa oli toimitettava verollepano. Tämä verollepano oli ensimmäinen ja tapahtui Quiriniuksen ollessa Syyrian käskynhaltijana. Kaikki menivät kirjoittautumaan veroluetteloon, kukin omaan kaupunkiinsa. Niin myös Joosef lähti Galileasta, Nasaretin kaupungista, ja meni verollepanoa varten Juudeaan, Daavidin kaupunkiin Betlehemiin, sillä hän kuului Daavidin sukuun. Hän lähti sinne yhdessä kihlattunsa Marian kanssa, joka odotti lasta. Heidän siellä ollessaan tuli Marian synnyttämisen aika, ja hän synnytti pojan, esikoisensa. Hän kapaloi lapsen ja pani hänet seimeen, koska heille ei ollut tilaa majapaikassa.

Sillä seudulla oli paimenia yöllä ulkona vartioimassa laumaansa. Yhtäkkiä heidän edessään seisoi Herran enkeli ja Herran kirkkaus ympäröi heidät. Pelko valtasi paimenet, mutta enkeli sanoi heille: "Älkää pelätkö! Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle. Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra. Tämä on merkkinä teille: te löydätte lapsen, joka makaa kapaloituna seimessä."

Ja samalla hetkellä oli enkelin ympärillä suuri taivaallinen sotajoukko, joka ylisti Jumalaa sanoen: - Jumalan on kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa. Kun enkelit olivat menneet takaisin taivaaseen, paimenet sanoivat toisilleen: "Nyt Betlehemiin! Siellä me näemme sen, mitä on tapahtunut, sen, minkä Herra meille ilmoitti."

'He lähtivät kiireesti ja löysivät Marian ja Joosefin ja lapsen, joka makasi seimessä. Tämän nähdessään he kertoivat, mitä heille oli lapsesta sanottu. Kaikki, jotka kuulivat paimenten sanat, olivat ihmeissään. Mutta Maria kätki sydämeensä kaiken, mitä oli tapahtunut, ja tutkisteli sitä. Paimenet palasivat kiittäen ja ylistäen Jumalaa siitä, mitä olivat kuulleet ja nähneet. Kaikki oli juuri niin kuin heille oli sanottu.

Jeesus, meidän Herramme.
Tänään muistelemme
ensimmäisen joulun ihmeellisiä tapahtumia.
Muistamme lampaat, kedon paimenet
ja enkelit,
jotka äkkiä ilmestyivät pimeälle yötaivaalle.
Muistamme tähden,
joka loisti pienen tallin yllä.
Muistamme nuoren Marian,
joka piti sinua sylissään,
ja Joosefin ja itämaan tietäjät.
Tämä kaikki on kaunista ja ihmeellistä.
Kuitenkin tiedämme,
ettei elämä aina ole helppoa,
ei sinunkaan elämäsi ollut.
Kiitos, että sinä olet todellinen
tänäkin päivänä.
Kiitos, että tahdot tulla
kaikkiin koteihin.
Kiitos, että tahdot auttaa ja hoitaa meitä.
Tuo sydämiimme oikea joulu.
Tule itse luoksemme.
Kiitos, että kuulet meitä.

(evankeliumikirjan rukous)

SIUNATTUA JA RIEMULLISTA VAPAHTAJAN SYNTYMÄJUHLAA!

Soitin aamulla väärään numeroon,  puolituttu ihminen vastasi ja hetken juttelimme. Kun pahoittelin soittoani väärään numeroon hän sanoi  "olipa kiva kuulla ääntäsi".  Voi miten hyvä mieli minulle tuli. Vain tuo yksi lause, se että joku ilahtui minun ääneni kuulemisesta tuntui niin hyvältä. Jäin miettimään sitä, miten pienillä asioilla, sanoilla ja teoilla me voimme ilahduttaa toinen toisiamme. Näin Joulun alla on kiva muistaa ystäviä ja työtovereita pienellä kortilla tai jouluyllätyksellä. Voi miten hyvä mieli antamisesta tuleekaan!

Kyllä se on totta, että antaessaan saa. Kun näkee toisen iloiset kasvot, tulee itsellekin hyvä mieli. Miksemme me enemmän voisi ilahduttaa toinen toisiamme muulloinkin kuin Jouluna. Hymyillä, halata, sanoa jotakin kivaa. Päivä voi olla pelastettu sillä.

Haastan sinut kampanjaan: tehdään maailmasta parempi paikka elää. Otetaan kanssaihmiset huomioon. Välitetään toisistamme. Sitä Jeesuskin tahtoi meille opettaa.

Meillä oli lapsena jouluvieraana monet joulut eräs mummo, jota sukulaiset halveksivat eivätkä tahtoneet ottaa kotiinsa. Minua välillä ärsytti tuon mummon vaativuus ja vaikea luonne. Minusta hän söikin sottaisesti ja hänestä oli vaivaa. Näin itsekkäästi lapsena ajattelin. :-( Mutta jälkeen päin olen tajunnut miten tärkeää oli tuolle vanhukselle, että hänet otettiin vastaan. Vanhempani osoittivat hänelle rakkautta kutsuessaan hänet kotiimme. Hän oli juhlavieras ja häntä kohdeltiin aivan kuin hän olisi kuulunut perheeseemme.

Joulu on rakkauden juhla. Miten sinä ja minä voisimme tänä Jouluna osoittaa rakkautta muillekin kuin läheisillemme. Voisimmeko kenties luopua jostakin omastamme toisten takia. Herra, opeta meille keinot, miten voisimme auttaa, välittää rakkautta ja huolenpitoa. Armahda meitä itsekkyydeltä ja vain omanedun tavoittelulta. Avaa silmämme näkemään lähimmäisemme lähellä ja kaukana. Anna meille tahtoa auttaa.

On sinullekin annettu tehtävä

Jouluna ja joulun jälkeen:

iloksi sinuitkin on tarkoitettu,

iloa viemään

valoa pimeään,

hymyä, hyvää sanaa.

Kukaan ei niin köyhä

ettei jaettavaksi ystävällisyyden lahjaa

kukaan ei niin rikas

 ettei sitä tarvitsisi.

 Ilo annettu jaettavaksi

valo vietäväksi eteen päin.

Hyvää joulua sinulle,

iloa, valoa ja rauhaa.

(Maaria Leinonen)

Joulu on jo lähellä. Ihmisillä kiire ja stressi. Ostaa lahjoja, laittaa jouluruokia, siivota ja touhuta, järjestellä kaappeja. Tulee ihan huono omatunto jos ei ehdikään kaikkea. Miksi ihmeessä? Kaikkihan on jo valmiina. Ei joulu tule meidän tekemisistämme, vaan kaikki on jo tehty. Jumala syntyi ihmiseksi, tuli maailmaan meitä varten. Hän ei vaadi meiltä muuta kuin avonaisen sydämen ja tyhjät kädet jotka hän voi täyttää. Me olemme kuin köyhät paimenet, joilla ei ollut hienoja lahjoja vietävinä seimen ääreen. He lähtivät kesken töidensä ja polvistuivat työvaatteissaan seimen ääreen. Seimen ääreen saa tulla sellaisena kuin on. Ei tarvitse esittää mitään. Saa tulla väsyneenä, elämään pettyneenä,surullisena tai iloisena ja toiveikkaana. Jokainen tulija yhtä arvokas ja tärkeä, kalliisti lunastettu.

Erkki Leminen on kirjoittanut koskettavan runon, josta on tehty myös laulu.

Minä tulin sinua varten, jota jouluna paleltaa
Minä synnyin talliin ja seimeen, voin sinua rakastaa
Minä tulin sinua varten, jolla ei ole ystävää
Minä tulin sinua varten, saatan sinua ymmärtää

Sillä sinä olet minulle rakas, olen tähtesi kärsinyt
Sinä olet minulle rakas, ota minut vastaan nyt
Sillä sinä olet minulle rakas, minä kannoin tuomion
Sinä olet minulle rakas, ovi taivaan auki on

Minä tulin sinua varten, jota ihmiset pettävät
Minä tulin sinua varten, jonka toiset jo jättivät
Minä tulin sinua varten, joka yössä nyyhkytät
Minä tulin sinua varten, joka yksin sairastat

Sillä sinä olet minulle rakas, olen tähtesi kärsinyt
Sinä olet minulle rakas, ota minut vastaan nyt
Sillä sinä olet minulle rakas, minä kannoin tuomion
Sinä olet minulle rakas, ovi taivaan auki on

Minä tulin sinua varten, jota mammona kahlitsee
Minä tulin sinua varten, jota rihkama hallitsee
Minä tulin sinua varten, joka helposti lankeat
Minä tulin sinua varten, jota kahleet sitovat

Minä olen sinua varten,joka toisista jälkeen jäit
Minä olen sinua varten, joka hylkäävät katseet näit
Ja taivas on sinua varten, joka lepoa ikävöit
Vein ryövärin kanssani kotiin, miksi yhä epäröit

Sillä sinä olet minulle rakas, olen tähtesi kärsinyt
Sinä olet minulle rakas, ota minut vastaan nyt
Sillä sinä olet minulle rakas, minä kannoin tuomion
Sinä olet minulle rakas, ovi taivaan auki on

- Erkki Leminen

Mietipä elämäsi aikana saamiasi joululahjoja.. Mikä on paras lahja, jonka olet saanut? Onko se ehkä joku lapsuuden leluaarre, jota olit kauan kovasti toivonut.. Sitten aattona olit pakahtua onnesta, kun se kääriytyi paketista. Vai onko se aviopuolison ostama uusin kännykkämalli tai upea digikamera?

Kun itse mietin kysymystä, en heti osannut vastata siihen. Vaikka lahjat ovat aina, varsinkin lapsena, kuuluneet jouluun, niin kuitenkin ne ovat ihan muut asiat, joita jouluista on mieleen jäänyt. Yhden ihanan lahjan kyllä muistan. Äitini oli valmistanut joulumyyjäisiin ihanan nukensängyn. Muistan miten katselin sänkyä kotona ja toivoin sitä itselleni. Pyysin äitiä ostamaan sängyn minulle. Arvaatte, että olin iloinen kun jouluna sitten sain toivomani sängyn nukelleni.

Tänä tavaranpaljouden aikana tuntuu siltä, että on menty ihan äärimmäisyyksiin lahjojen hankinnassa. Eräs joulupukkia vuosikausia tuurannut mies kertoi hämmästelleensä miten hirvittävän määrän lahjoja jo ihan vauvaikäiset saavat. Tuntuu ettei tavaranpaljoudessa ole enää järkeä. Kuitenkin tosiasia on, että 1-vuotiasta taaperoa kiinnostavat usein enemmän lelujen pakkauslaatikot kuin sisältö.

Välillä tulee mielee, että yritämmekö me aikuiset ostaa hyvää omaatuntoa jouluisin suurella rahalla? Itse en lapsena saanut lahjaksi läheskään kaikkea mitä toivoin, mutta jouluista jäi ihanat muistot. Lahjoja tärkeämpää oli yhdessäolo, hiljentyminen joulukirkossa ja joulun herkut. Kaiken joulunvieton keskellä jo lapsena ymmärsin mikä joulussa oli tärkeintä. Ymmärsin että maailman paras joululahja oli annettu meille ylhäältä jo kauan sitten. Ilman sitä ei joulu ole joulu. Jos joulu on vain materialistinen juhla ilman syvempää sisältöä, ei se tarjoa sellaista tyydytystä ja sisäistä iloa kuin Joulunlapsi voi sydämeen antaa.

Moni on kertonut, että vasta kun sai oppia tuntemaan Jeesuksen henkilökohtaisesti, kaikki kirkolliset juhlapyhät alkoivat tuntua juhlalta. Mitä olisi syntymäpäivät ilman syntymäpäiväsankaria? Kuitenkin moni viettää joulua joulunlapsesta välittämättä.

Avaa sydämesi, kuuntele hiljaisuutta. Kuuletko jouluenkelin kuiskauksen? Tunnetko sen herkän siiven hipaisun? Enkeli kuiskaa: lapseni, tunnetko sinä joulunlapsen? Oletko avannut sydämesi hänelle?

Jos et vielä tunne, lähde paimenien matkassa talliin, seuraa kirkasta tähteä, kuule enkelkuoron laulu jouluyönä ja yllätyt: Joulun sanoma on totta. Se ei ole vain kaunis kertomus, joka aina jouluisin kerrotaan. Se on rakkauskertomus, josta sinä pääset osalliseksi kun polvistut seimen äärelle.

"Tule rakkaus ihmisrintaan, kotis oikea onhan se vain!"

Kiitos sulle Jeesuksemme, kallis Vapahtajamme, kun sä tulit vieraaksemme, paras joululahjamme. Tullessasi toit sä valon, lahjat rikkaat, runsahat: autuuden ja anteeks´annon, kaikki taivaan tavarat.”

Viime sunnuntaina tuli sakastissa ennen jumalanpalvelusta puheeksi, miten kovasti nykyään aamulla usein väsyttää. Pimeä aika vaikuttaa vireystilaan ja jaksamiseen. Monena aamuna olisi mukavaa vain vetää peitto korville ja jatkaa uniaan kuin karhu talvipesässään. Liekö tuttu tunne sinullekin tämä syys/kaamosväsymys?  Ei ole yhtä voimissaan ja ”terässä” kuin valoisampina vuodenaikoina.

Valo on tärkeä asia, etenkin meille pohjoisen asukkaille. Usein minusta tuntuu, että pitkä pimeä talvi meinaa aivan uuvuttaa ja viedä voimat. Mielikin on alttiimpi masentumaan valon puutteesta. Aivot tarvitsevat valoa.  Onhan siitä ihan tutkittua näyttöäkin. Puhutaan kaamosmasennuksesta. Kaamosmasennus syntyy auringonvalon puutteesta, jonka seurauksena aivojen välittäjäaineiden määrä ja aktiivisuus vähenevät.

Toisaalta pimeydessä on sellainen hyvä puoli, että sitä voi valaista kauniilla ulko- ja sisävaloilla, sekä tunnelmallisilla kynttilöillä.  Itse tykkään kovasti kynttilänvalon luomasta tunnelmasta kotona. On rentouttavaa vain katsoa kauniisti palavaa ja tuoksuvaa kynttilää, käpertyä sohvannurkkaan peiton alle lukemaan hyvää kirjaa.

Olen usein ajatellut, että syksyn tullessa, voisimme me ihmiset kaikissa touhuissamme painaa jarrua. Kun luontokin rauhoittuu talvilepoon, voisimme kiivaan puurtamisen ja ahertamisen sijaan hidastaa askeleitamme ja opetella enemmän vain OLEMAAN, ilman suorituksia.

Kukaan ei jaksa vuodesta toiseen tätä kiivasta elämänrytmiä, joka nykyään on vallalla. Ehkäpä luontokin omalla tavallaan meitä syksyisin valmistaa siihen, että nyt on lupa hiljentää tahtia, levätä. Kaamosaikana saa (ja pitää) nukkua enemmän, ottaa rennommin, löysätä vaatimuksia.

Emme voi karhujen tavoin käydä talvilevolle, mutta voisimmeko opetella levollisuutta muuten. Vähemmän suorittamista, kiirettä ja paniikkia. Enemmän aikaa läheisten kanssa. Aikaa hiljentymiseen, rukoukseen, itsestä huolehtimiseen.

Elämämme pimeydessä saamme turvautua maailman kirkkaimpaan valoon, Jeesukseen, joka sanoi: ”Minä olen maailman valo. Se, joka seuraa minua, ei kulje pimeässä vaan hänellä on elämän valo.” (Joh. 8:12) Jeesuksen kanssa vaeltavan ei tarvitse kulkea pimeässä peläten ja eksyen. Jeesus tuo elämään ilon, valon ja toivon. Hänen kanssaan on turvallista kulkea myös pimeissä laaksoissa. Jeesus-valo valaisee askeleet ja luo turvallisen kulkureitin niin lapsille kuin aikuisille. Pia Perkiön runossa sanotaan:

Joku kulki tästä jo,
valmisti tien, siunasi matkan
 ennen kuin olin ottanut askeltakaan.

(Papin pakina Savonmaa-lehdessä 18.11.2009)