Tämän päivän Kotimaa-lehdessä on juttu siitä, miten ulkonäkövaatimukset ovat totta seurakunnassakin pappia kirkollisiin toimituksiin valitessa. Lehdessä oli haastateltu kahta hyvännäköistä pastoria, joista toinen, kurssikaverini Riina myöntää kohdanneensa työssään hyvin monenlaista ulkonäköönsä liittyvää huomauttelua. Muistan kun muutama vuosi sitten juttelimme Riinan kanssa asiasta ja ihmettelimme yhdessä sitä miten tahdittomia ihmiset voivat olla. Lehden haastattelussa Riina kertoo, että keljuimmalta hänestä tuntui rippikoulupojan kommentti hänen hyvästä kropastaan. Ymmärrän hyvin! Minusta on kurjaa, että nuoriso kasvaa tämän pinnalliseen ulkonäkökulttuurin keskellä. Ei ihme jos heillä on mielenterveysongelmia, kun kaikilla ei ole mallin tai bodarin mittoja ja muotoja. Kaikki eivät näytäkään viihdeohjelmien sankareilta, vaan ihan tavallisilta matti ja maija meikäläisiltä.

Luulin aikaisemmin, että pappeus jollakin tavalla suojelisi minua näiltä ulkonäkööni liittyviltä kommenteilta. Ikävä kyllä asia ei ole ollut näin yksinkertainen. Monenmoista olen kuullut pappisvuosieni varrella. Olenkin jo pitkään mielessäni ja joskus julkisestikin taistellut tätä pinnallista ulkonäköön liikaa huomiota kiinnittävää ilmapiiriä vastaan. Aivan kuin ulkonäkö, kauneus tai hoikkuus olisivat tärkeimmät ominaisuudet ihmisessä Nehän ovat vain kuorta. Kuorta, joka vanhenee ja jossa elämänjäljet näkyvät. Ja kuuluukin näkyä. Ja entäpä jos kaunis mallikasvoinen nainen joutuu onnettomuuteen ja kauniit kasvot tärveltyvät, eikö hän enää olekaan yhtä arvokas, yhtä suosittu? Millä mittarilla me oikein toisiamme mittaamme?

Ei kai seurakunta ole jokin mallitoimisto, jossa kuvastosta voi valita parhaimman näköisen tyypin omiin tilaisuuksiinsa? Onko kirkonkin lähdettävä mukaan tähän pinnalliseen elämänmalliin, vai olisiko meillä jotakin syvällisempää tarjottavaa?

On mielestäni suorastaan lapsellista, jos vihkipappia valittaessa hänen ulkonäkönsä on se kriteeri, millä hänet kelpuutetaan. Minulle ihmisessä on tärkeintä sisäinen olemus ja se millainen hän sisimmältään on. Tilanteet, joissa pappina olen kokenut olevani kuin koristeena hienoissa juhlissa eivät tunnu kivalta. Teennäisyyden juhlassa aistii. Minusta on myös surullista, jos joillakin kirkkohäiden ainoa valintakriteeri verrattuna siviilivihkimiseen on hienommat ulkoiset puitteet (kaunis kirkko). Näin kun tuntuu joidenkin kohdalla olevan.

Joskus oli puhetta kirkkoherranviraston toimistosihteerien kanssa siitä mitä ihmiset kyselevät papeista toimituksia varatessaan. Kuulemma ihmiset todella kysyvät papin ikää ja sitä minkä näköinen pappi on. Viraston naiset sanoivat minulle yrittävänsä kertoa jokaisesta papista jotakin myönteistä. Vähän vaivautuneita hekin ovat tuollaisista suorasukaisista tiedusteluista.

Itsestäni on todella alentavaa jos kelpaan johonkin hommaan sen takia miltä näytän! Se on mielestäni itseni ja taitojeni aliarvioimista. Tuntuu kurjalta jos persoonani ei kiinnosta oikeasti, vaan jotkut muut pinnalliset asiat. Jos joku luulee että on imartelevaa kuulla hautajaisissa että "vainaja olisi takuulla yrittänyt iskeä sinua jos olisi elossa" niin on väärässä. Toki pappina olen tottunut monenlaiseen ja en hämmästy mistään. Ymmärrän senkin, että suruaikana ihmisten käytös voi olla toisenlaista kuin tavallisesti.

Itse olen entinen kilpaurheilija ja siksi liikunta ja fyysisen kunnon ylläpitäminen ovat minulle tärkeitä. Minusta on myös mukavampi lähteä huoliteltuna töihin, niin on itsellänikin mukavampi olo. Mutta silti toivon että se sanoma joka minulla on, olisi tärkeää toisillekin ja tulisin kuulluksi enkä vain nähdyksi.

Muista, olet yhtä arvokas ihminen olitpa nuori tai vanha, hyvännäköinen tai tavallinen, lihava tai laiha, viisas tai tyhmä, lukenut tai kouluja käymätön. Arvosta itseäsi, sillä olet Jumalan luoma ainutlaatuinen yksilö lahjoinesi ja ominaisuuksinesi. Tosiystävillesi tärkeintä on se millainen olet, ei se miltä näytät.

"Kun Jumala Sanallaan sinutkin loi, hän tarkoitti samalla näin:

sä arvokas oot, sä osaat ja voit. Mä tuollaisna rakastan sua."