Seurakuntapappina saan olla mukana monenlaisissa tilanteissa. Osa tilanteista on sellaisia, jotka ihmiset ovat itse järjestäneet ja tarvitsevat tilaisuuteen papin (kasteet, häät, hautajaiset). Osan tilanteista on seurakunta järjestänyt (rippikoulut, jumalanpalvelukset, eri tilaisuudet). Monesti näihin seurakunnan järjestämiin tilaisuuksiin tuntuu kynnys olevan kovin korkea astua tavallisella matti tai maija meikäläisellä. Miksi on näin? Mikä seurakunnassa pelottaa?

Tälläinen ajatus on usein käynyt mielessä kun olemme järjestäneet mielestämme hienon tilaisuuden, mainostaneet sitä lehdissä ja radiossa ja kuitenkaan paikalle ei tule kuin ne muutamat tutut naamat. Eikö seurakunnalla ole mitään annettavaa tämän ajan ihmiselle?

Toki poikkeuksia tähän on. Konsertit vetävät kirkon täyteen, samoin kuin tilaisuudet, jonka vetonaulana on joku julkisuudenhenkilö. Seurakunnan perhekerhot pullistelevat porukkaa ja päiväkerhoryhmät ovat täynnä. Vanhusten kerhoissa riittää kävijöitä. Mutta entäpä työikäiset. Mitä he voisivat seurakunnan tilaisuuksista saada? Vai onko elämäntahti niin kova, ettei ole aikaa keskittyä uskonasioihin.. Kyllä sitä sitten vanhana ehtii.. Mitä? Ovatko hengelliset asiat ja seurakunnan toiminta jokin vanhojen ihmisten juttu? Tällainen käsitys monilla tuntuu jostain kumman syystä olevan.

Surullisena olen monien muiden tavoin pannut merkille, että usein kirkkoa tarvitaan vasta sitten, kun jotakin kamalaa on tapahtunut. Jokelan ja Kauhajoen tragedoiden jälkeen kirkot täyttyivät lohdutusta etsivistä ihmisistä. Hyvä näin, että silloinkin, mutta eikö kirkolla ole muuta annettavaa kuin olla lohduttajana surussa? Tai rohkeammin: tarvitaanko Jumalaa vasta siinä suurimmassa hädässä? Toki upeaa, että kansallisessa surussa lohdutus löytyy kirkon suojista, mutta miksi vain silloin?

Puhutaan siitä, että suomalaisten uskonnollisuus on muuttunut. Vanhan polven ihmiset ovat tottuneet käymään sunnuntaiaamun messussa, mutta nykyihmiselle tuo aamuhetki voi olla ainut aika yhdessä perheen kanssa rauhassa. Tai sitten silloin lähdetään shoppailemaan ja etsimään tyydytystä liikekeskusten pyhäköstä. Sanotaan, että usko on jokaisen henkilökohtainen asia. Eikö siis enää kaivata uskon yhteisöllistä kokemusta ja siksi seurakunnan ovet pysyvät kiinni?

Monet sanovat, että jumalanpalvelukset ovat niin pitkäveteisiä ja siellä lauletaan vain surullisia virsiä, joista tulee hautajaisfiilis. Milloin olet viimeksi käynyt messusa? Moni on ollut positiivisesti yllättynyt esimerkiksi konfirmaatiojumalanpalveluksen iloisesta menosta. Pappikin puhui ihan tavallisesti eikä jostain toisista sfääreistä ja maanpinnan yläpuolelta.

Itse ajattelen, että Jumala on läsnä kaikessa. Jokaisessa arkiaamussa hän on läsnä ja lähelläni. Voin jutella hänelle kuin ystävälleni ajaessani töihin. Voin kuulla hänen hiljaisen puheensa sisimmässäni kun hän vakuuttaa rakkauttaan minua kohtaan. Miksi me sullomme Jumalan pulloon, ja otamme esille vasta suurimmassa hädässä? Miksi emme voi ottaa Jumalaa mukaamme joka hetkeen, arjen touhuihin ja puuhasteluihin? Miksi suomalainen uskonnollisuus on niin synkkää ja melankolista, jotenkin kangistunutta? Välillä tuntuu siltä, että kirkon ovea avatessa täytyy ottaa vakava ilme, aivan kuin meidän Jumalamme ei kestäisi iloa ja elämää. :-)

Jos lätkämatsissa voi huutaa ja kiljua, miksei niin voi tehdä Jumala ylistäessään? Onhan se sentää maailman kovin juttu, että Jeesus on kuollut puolestamme ja olemme pelastettuja! Paljon kovempi juttu kuin lätkän maailmanmestaruus, nimittäin iankaikkisuusnäkökulmasta. Eikö ilo pelastuksesta ja Jumalan hyvyydestä saa näkyä meillä perusluterilaisilla? Pitääkö mennä vapaiden suuntien kokoukseen voidakseen ylistää?

Olen huomannut, että ihmiset luokitellaan uskoviin ja sitten ei niin uskonnollisiin. Mihin tällaista luokittelua tarvitaan? Minä luulen, että suurimmalla osalla ihmisistä on usko siihen, että on olemassa Jumala, joka vaikuttaa maailmassa. SIlti useimpien suurin pelko tuntuu olevan se, ettei vain paljastu uskovaksi!

Minä toivoisin, että Jumalasta ja uskosta voisi puhua aivan kuin mistä tahansa asiasta ystävien kesken. Miksi usko on jopa intiimimpi asia suomalaiselle kuin seksi?! Seksiä tulvii joka tuutista jopa ällötykseen asti, mutta Jumalasta puhuminen on melkein tabu. Tahtoisin muutosta tähän asiaan. Tahtoisin, että seurakunta voisi olla paikka, jonne voisi tulla omana itsenään, itkemään, nauramaan, pitämään hauskaa, yhdessä pohtimaan elämän syviä kysymyksiä. Tehdään seurakunnasta yhdessä tällainen paikka!

Minä väitän, että usko on iloinen asia. Minä väitän, että Jumalalla on huumorintajua. Minä väitän, että Jumala kaipaa olla mukana meidän tavallisessa arjessamme. Hän on lähellämme joka hetki, tunnemme sitä tai emme. Kun vain kuskaat hänen nimensä, huomaat sen. Jumalan lähellä saa olla omana itsenään, ei tarvitse esittää pyhempää kuin on. Otetaan mallia lapsista, heidäthän Jeesuskin asetti esikuviksi aikuisille. Lasten aitoudessa on jotakin sellaista jota tahtoisin tuoda seurakunnan elämään. Tuossa aitoudessa on se Jumalan lapsen perusolemus: ilo, uteliaisuus, luottamus Suurempaan.

Herra, kiitos että sinä Olet! Kiitos että olet tässä lähelläni juuri nyt. Opeta minua tuntemaan sinut paremmin. Poista turhat kuvitelmat ja epäluulot jotka estävät sinun tuntemistasi. Auta löytämään sinut sellaisena kuin oikeasti olet, eikä sellaisena kuin minä sinun kuvittelen olevani. Kiitos rakkaudestasi. Anna sen vallata koko olemukseni niin, että kaikissa arkipäivän tapahtumisssa voisin nähdä sinun läsnäolosi. Siunaa tämän päivän työt ja tehtävät. Suo että eläisin sinun tahtosi mukaan lähimmäisiäni rakastaen ja sinulle kunniaa tuottaen. Tee seurakunnastamme paikka, jossa jokainen voi olla aitona omana itsenään ja kokea tulevansa hyväkstyksi juuri sellaisena kuin on. Tätä pyydän sinun pyhässä nimessäsi. Aamen.