Olin tänään työni puolesta hautajaisissa ja muistotilaisuudessa luettiin adresseja kuten tapana on. Adresseissahan lukee yleensä "N.N:n muistoa kunniottaen ja suruun osaa ottaen"... Oletko koskaan miettinyt mitä muiston kunnioittaminen tarkoittaa? Joskus joku on sanonut vihaamastaan ihmisestä ettei hänessä ole mitään kunnioitettavaa. Mutta onko todella näin? Eikö jokaisessa ihmisessä ole jotakin hyvää. Toki esimerkkejä historian "hirviöistä" löytyy, ja heistä hyvän löytäminen on vaikeaa. Mutta poikkeuksellista se kuitenkin on. Usein muistotilaisuuksien ylistyspuheita kuunnellessa tulee mieleen: tiesiköhän tuo ihminen eläessään miten kauniisti hänestä ajateltiin..? Kertoiko kukaan sitä hänelle vai vasta muistopuheeseessako nuo asiat julkistettiin?

Jokainen ihminen ja jokaisen ihmisen elämä on ainutlaatuinen ja arvokas sekä kunnioitettava. Perustelen tätä sillä, että jokainen ihminen on Jumalan kuvaksi luotu ja siksi äärettömän arvokas. Kun kunnioitamme henkilön muistoa, osoitamme omaisille, että heidän "poisnukkunut" läheisensä merkitsi meille jotakin ja tahdomme myötäelää surussa hänen poismenonsa johdosta.

Joskus adressin lähettäminen on vain kaunis tapa, joka kuuluu tehdä. Siksi olisi joskus hyvä pysähtyä miettimään: mitä asioita minä oikeasti kunnioitan tuossa ihmisessä jonka muistoa kunnioitan? Mitä hyvää hänessä näen? Mitä hän minulle merkitsi?

Entäpä uskaltaisimmeko miettiä myös omia tulevia hautajaisiamme? Monikohan minun muistoani silloin kunnioittaa? Onko minun muistoni kunnioitettava? Miten eläisin tämän ainutkertaisen elämäni niin, että minusta jäisi jälkeenjäävien mielee jotakin arvokasta, muistamisen arvoista?

Muistotilaisuudessa muistellaan vainajan elämää ja elämän matkan varrella tapahtuneita tärkeitä asioita. Monesti sanonkin, että "te muistatte rakkaastanne monia hyviä asioita. Voisitteko ajatella että omassa elämässä pitäisitte yllä näitä samoja arvoja." Eikö se olisi käytännössä toisen muiston kunnioittamista?

Jokaisessa on jotakin hyvää. Mutta näemmekö nämä asiat jo silloin, kun rakkaamme on vielä vierellämme vai vasta menetettyämme hänet? Voisimmeko opetella jo läheistemme elinaikana kertomaan toinen toisillemme miten tärkeitä ja rakkaita he meille ovat, miten heitä arvostamme ja kunnioitamme. Toki hautajaisissakin on tärkeää muistella, mutta poismennyt läheinen ei enää noita ylistyssanoja kuule. (tästä en tietenkään voi olla täysin varma)

Eiköhän opetella näkemään toistemme arvo tässä ja nyt. Kerrotaan se heille nyt eikä vasta huomenna. Ei pidetä toinen toistamme itsestäänselvyyksinä vaan suurina lahjoina ja aarteina, jotka Jumala on meille suonut.

"Herra kiitos kaikista rakkaista ihmisistä, jotka olet elämääni suonut. Opeta minua näkemään heidän arvonsa ja merkityksensä ja myös kertomaan se heille. Siunaa ja varjele kaikkia rakkaitani ja suo että he voisivat kokea  olevansa myös sinulle rakkaita."