- omaa kuolemaasi?

Aika kova kysymys tähän alkuun heti. Ehkä haluat lopettaa tämän jutun lukemisen heti alkuunsa. Kuka noin ikäviä ja synkkiä asioita viitsii ajatella? Kuolema tulee kun on tullakseen, mitä sitä turhaan pohtimaan, ehkä ajattelet. Nautitaan elämästä eikä mietitä ikäviä asioita.

Nykyään on muotia tietynlainen narsistinen ja hedonistinenkin elämäntapa, johon lauseet: "kaikki mulle ja heti" tai "kerranhan täällä vain eletään, siis otetaan elämästä kaikki irti" kuuluvat. Saattaa siis tuntua, että kysymys on täysillä elämisestä, mutta väitän kuitenkin , että vain se, joka uskaltaa ajatella ja ottaa huomioon oman kuolemansa, kykenee todella elämään "täysillä" ja jokaisesta ainutkertaisesta hetkestä iloiten ja nauttien.

Pidämme monia asioita itsestäänselvyyksinä. Kuten sitä, että me itse, ja läheisemme olemme terveitä ja hyvinvoivia. Ja että lapsillamme on kaikki hyvin, eikä meille tapahdu mitään ikävää. Mutta - yhtäkkiä voi elämässä tapahtua romahdus tai eteen tulla kriisitilanne, joka pistääkin kaikki uskomukset uusiksi. Jokainen voi sairastua, jokaiselta voi kuolla läheinen. Minä itsekin kuolen kerran.

Olin viikonloppuna Jyväskylässä suruseminaarissa, jossa puhuttiin traumaattisista kuolemista ja niistä selviämisestä. Seminaarissa oli läsnä mm. lapsensa menettäneitä äitiä ja isiä, henkirikoksen kautta läheisensä menettäneitä ja nuorena leskeksi jääneitä. Heitä kaikkia oli aivan yllättäen kohdannut hirvittävä menetys. Elämältä oli sekunnin murto-osassa pudonnut pohja pois. Kun näiden ihmisten elämäntarinaa ja ajatuksia kuunteli, ymmärsi, että ikäviä asioita voi tapahtua kenelle vain. Käsitin myös, että nuo ihmiset olivat kokemuksensa jälkeen erilaisia ja katsoivat elämää eri tavalla kuin aikaisemmin. Traumasta selvittyään he nyt pystyivät olemaan onnellisia ja nauramaan. He arvostivat ehkä enemmän kuin monet muut elämän pieniä ilonhetkiä ja kokemuksia. Surun läpikäyminen oli tehnyt heistä syvällisempiä, herkempiä ja vahvempia. Se oli saanut heidät arvostamaan suuresti, sitä mitä heillä on.

Elämän arvaamattomuus näyttäytyi seminaarin aikana itselleni toisellakin tavalla. Sain kuulla erään, mielestäni vielä nuoren, ihmisen yllävästä kuolemasta. Tajusin yhä syvemmin elämän yllätyksellisyyden ja sen, että jokainen hetki on lahjaa. Vasta pari viikkoa sitten olin nähnyt tuon ihmisen täysissä "ruumiin ja sielun voimissa" ja jutellut hänen kanssaan, mutta yhtäkkiä hän onkin kokonaan poissa. Pysäyttävä uutinen, joka sai minut taas miettimään, että noin voi käydä kenelle tahansa, olipa vanha tai nuori, myös minulle itselleni tai jollekin läheiselleni.

Olisikin hyvä uskaltaa ajatella, että minullekin voi tapahtua jotakin ikävää ja arvaamatonta. En tarkoita tällä paniikin omaista pelkoa siitä, mitä kauheaa voikaan tapahtua, vaan sen asian tiedostamista, ettei kukaan säästy elämässään jonkinasteiselta surulta ja kärsimykseltä. Jokainen kohtaamme vaikeita ja raskaita asioita elämässämme, vaikka onkin täysin luonnollista ja normaalia yrittää niiltä suojautua ja torjua ajatus niistä.

Miten oman kuoleman ajatteleminen sitten tähän liittyy? Olen viime aikoina lukenut kirjoja kuolemaa lähestyvien potilaiden hoidosta, saattohoidosta. Kaikissa kirjoissa on todettu, että hoitajien pitäisi kyetä ajattelemaan myös omaa kuolevaisuuttaan. Mikäli he torjuvat ajatuksen omasta kuolemastaan, heidän työnsä on raskasta, eivätkä he kykene kunnolla hoitamaan potilaita jos oman kuoleman ajatus pelottaa heitä. Oman kuoleman ajatteleminen ja hyväksyminen tuo levollisuutta työhön.

Kun uskallamme ajatella, että kerran kuolemme, koko elämä näyttäytyy meille ihan uudessa valossa. Tajuamme kiitollisina miten suuri lahja elämä on. Osaamme arvostaa tavallista arkea, sen iloja, suruja ja monenlaisia sattumuksia. Moni vakavasta kriisistä selviytynyt onkin kokenut miten ihanaa on juuri se "tuttu, tavallinen arki". Menetyksen jälkeen tavallista, tasapainoista arkielämää osaa arvostaa ihan eri tavalla kuin ennen.

Olen jutellut muutaman elämän ja kuoleman rajalla käyneen ihmisen kanssa. Heistä on loistanut ihmellinen levollisuus ja rauha. He eivät enää pelänneet kuolemaa. Heidän kokemuksensa kuolemanhetkestä oli rauhallinen ja he ajattelevat saaneensa jatkoaikaa kun saivat palata vielä elävien kirjoihin. Pienet elämän harmit ja vastoinkäymiset eivät heitä samalla tavalla ahdista kuin aiemmin. He osaavat olla kiitollisia elämän lahjasta.

Olen pohtinut omaa kuolemaani jonkun verran eikä ajatus siitä minua ahdista. Usko Jeesukseen, ja tiedän hänen valmistaneen minullekin paikan taivaan kodissa. Olen menettänyt monta läheistäni "liian varhain" ja siksi tiedän että elämä ei ole itsestäänselvyys. Uskon, että Jumala on jokaisen elinpäivät määrännyt. Jostain syystä jonkun kohdalla ne tulevat aikaisemmin täyteen. Kun on menettänyt rakkaan ihmisen yllättäen, alkaa todella käsittää miten suuria lahjoja ja aarteita ovat ne rakkaat jotka vielä ovat rinnallani. Kunpa osaisi sen heille kertoa!

Kun omaa kuolemaa ei tarvitse pelätä, voi elää todella jokaiseen hetkeen tarttuen "täysin rinnoin". Jokainen uusi päivä on suuri lahja. Menetysten myötä on oppinut iloitsemaan elämän pienistä tapahtumista. Turha valittaminen ja pinnallisuus jota kuulee, alkaa ärsyttää. Ihminen, joka on kokenut paljon surua, tuskaa ja kärsimystä, ei välttämättä muutu katkeraksi ja masentuneeksi vaan mikäli hän on kyennyt menetyksensä "käsittelemään", hänestä voi tulla entistä syvällisempi ja myönteisempi ihminen. Nähdessään kärmystä ympärillään, hän tahtoo lievittää sitä. Hän voi rohkaista niitä, jotka ovat raskaissa elämäntilanteissa omalla selviytymistarinallaan.

Niin monta kertaa olen ihmetellyt sitä, miten positiivisuutta pursuavia voivat olla ne, jotka ovat kärsineet paljon, kun taas joku helpommalla elämässä päässyt valittaa jokaisesta pienestä vastoinkäymisestä mikä eteen tulee. Elämän perspektiivi muuttuu, kun kulkee pimeässä. Sen jälkee valo näyttää entistä kirkkaammalta ja siitä osaa iloita. Vaikkei suru läheisen kuolemasta koskaan täysin katoa, niin sen kanssa voi oppia elämään kuljettaen kauniita muistoja mukanaan.

"Ihmisen elämä on laskettu tarkoin,
lasketut ovat sen kuukaudet ja päivät.
Sinä olet pannut hänelle rajan,
jota hän ei voi ylittää." Job 14:5


Kiitos Taivaan Isä tästäkin uudesta päivästä! Kiitos valosta ja auringosta. Kiitos kaikista rakkaista ihmisistä. Kiitos terveydestä ja mahdollisuudesta liikkua ja harrastaa monenlaisia asioita. Kiitos että sinulla on hyvä suunnitelma minun elämälleni. Tahdon hyppiä ja pomppia pelkästä ilosta, että saan elää ja olla olemassa. Anna suojelusenkeleitä vierelleni ja läheisteni vierelle kulkemaan. Älä anna minun koskaan pitää elämää itsestäänselvyytenä. Herra, ole lähellä kaikkia niitä, joilla tällä hetkellä on erityisen vaikeaa ja raskasta. Kanna heitä sylissäsi. Johdata pimeydestä valoon. Aamen.