Äskettäin uutisissa kerrottiin, miten miehilläkin nykyään kovasti paineita ulkonäöstään. Ovat tyytymättömiä kroppaansa ja käyttävät kasvuhormoneja ym. pillereitä saadakseen isommat lihakset. Tai sairastuvat anoreksiaan ja bulimiaan, joita on pidetty vain "naistentauteina". Yhä useampi mies on uutisen mukaan tyytymätön omaan vartaloonsa. Hälyttävää!

Olen kirjoittanut tästä ennenkin, mutta en voi olla kirjoittamatta yhä uudelleen. Mikä on tämä ulkoista kauneutta painottava kulttuurimme?! Mistä nousevat nämä valtavat ulkonäkövaatimukset ja paineet, jotka saavat ihmisen tyytymättömäksi omaan vartaloonsa ja käyttämään jopa terveydelle vaarallisia keinoja kehon muokkaukseen? No mediasta tietysti. Silikonirintaiset, hoikat naiset ovat roolimalleja teinitytölle. Pojilla pitäisi olla tiukat pakarat ja kunnon hauis, jotta muka menestyisi naisrintamalla.

On ymmärrettävää, että murrosiässä tulee näitä ulkonäköpaineita, kun nuori vasta "etsii itseään" mutta että aikuisillakin.. Mutta eihän nykyään kukaan kai enää vanhenekaan.. Vanhus-sanahan on suorastaan loukkaava.. Kaikkihan tahtovat olla ikinuoria, senioreja ym. Seurakunnassakin järjestetään nykyään vanhemman väen leirejä entisten vanhusten leirien sijaan. :-)

Herätys! Miksi ihminen ei saa näyttää ikäiseltään? Miksi 70-vuotiaan pitäisi pukeutua kuten teini-ikäinen?? Sehän on ihan luonnotonta. Minusta on upeaa katsella kauniisti harmaantuneita silkkitukkaisia mummoja, joiden kasvoilta näkyvät elämänjäljet. He ovat kauniita, upeita naisia!

Olen itse nuorena sairastanut lievän anoreksian, joten tämä aihepiiri on tuttua itsellekin. Omalla kohdallani anoreksia alkoi siitä, että yläkouluikäisenä pukuhuoneessa ennen liikuntatuntia vertailin itseäni toisiin, laihempiin tyttöihin ja yhtäkkiä tunsin olevani kamalan lihava. Koska harrastin liikuntaa, olin muita lihaksikkaampi, enkä suinkaan lihava, mutta jollakin tavalla mieleni vääristyi ja mielessä alkoi vain pyöriä "pitää laihduttaa, pitää laihduttaa". Uskomattomalta se tuntuu, mutta peilistä katsoessani näin itsestäni vain ne kohdat, joista voisin vielä laihduttaa. Vaikka todellisuudessa olin alipainoinen. Anorektikko näkee oman kuvansa vääristyneenä. Vaikka kuka sanoisi hänelle että hän ei ole lihava, hän näkee itsensä sellaisena. Vika ei ole peilissä vaan mielessä. Kun ei hyväksy itseään sellaisena kuin on, hyväksyntää hakee pudottamalla painoaan. Sitten on ylpeä jokaisesta kilosta jonka on saanut pois, vaikka näyttäisi luurangolta.

Omalla kohdallani anoreksia onneksi pysähtyi siihen, kun pituushyppytulokseni alkoivat pudota roimasti, koska en jaksanut enää hypätä. Vanhempani huomasivat yhtäkkiä mistä on kysymys ja puuttuivat asiaan. Minä itsekin säikähdin, koska urheilu oli minulle tärkeää. Suostuin suosiolla taas syömään, jotta jaksaisin urheilla. Muistan aina miten mahtavaa oli kun sain hyvällä omalla tunnolla syödä ja nostaa painoani yli 10 kiloa. :-) Onneksi kävi niin, sillä kaikki anoreksiaan tai bulimiaan sairastuneet eivät ole yhtä onnekkaita. Anoreksia on hengenvaarallinen tauti. Usein se vaanii juuri tunnollisia ja koulussa hyvin pärjääviä nuoria. Niitä, joilla on korkeat tavoitteet ja pyrkimys täydellisyyteen.

Jonkinlainen painonhallinta minulle on kuitenkin jäänyt päälle sillä tavalla, että yhä tarkkailen painoani ja pidän huolen siitä etten söisi enempää kuin minkä kulutan. Papin työssä tulee välillä syötyä juhlissa ja sen jälkeen tulee pakottava tarve päästä lenkille. Varmaan kilpaurheiluvuosilta on jäänyt tietynlainen kurinalaisuus monessa asiassa, kuten syömisessä ja liikunnassa. Hyvä asiahan se on, mutta myönnän että välillä tämä aiheuttaa stressiä jos ei ole mahdollisuuksia tai aikaa harrastaa liikuntaa. Olen kuitenkin vuosien myötä oppinut vähän armahtavaisemmaksi itseäni kohtaan. Hyväksyn sen, ettei minun tarvitse enää näyttää kilpaurheilijalta, koska en ole sitä ollut vuosikausiin. Tosiasia on kuitenkin, että voin henkisesti paremmin kun liikun ja pyrin syömään suht terveellisesti. Ja myönnän, että nautin omasta olemuksestani ja kropastani joka pysyy kunnossa ja sopusuhtaisena liikunnan avulla.

On toisaalta ymmärrettävää, että median tuomat ulkonäköpaineet tarttuvat nuoriin ja aiheuttavat heissä tyytymättömyyttä itseään kohtaan. Meidän vanhempien tehtävänä olisi rohkaista lapsiamme ja nuoriamme hyväksymään itsensä sellaisina kuin he ovat. Laihuus ei ole mikään arvo tai tee ihmisestä parempaa. Tärkeintä ihmisessä on sisäinen kauneus, vaikka se kuinka kuluneelta kuulostaakin. Tällaista vastakulttuuria tarvitaan tälle pintapuoliselle ulkonäkökeskeiselle ajattelutavalle. Ihminen on paljon enemmän kuin kaunis ulkokuori, joka on vain pintaa.

On vain hyväksyttävä, että kaikki eivät voi näyttää elokuvatähdiltä eikä tarvitsekaan. Seksikkyys ei ole ihmisen mitta. Seksikkyys on toisaalta paljon enemmän kuin vain isot rinnat tai kiinteä takamus. Seksikkyys ja viehättävyys lähtee ihmisen sisältä, sielusta. Ihminen, joka on tasapainoinen itsensä kanssa, säteilee ulospäinkin.

Jokainen ihminen on Jumalan luomistyön ainutlaatuinen kuva. Kamalaa, jos kaikki olisivat samannäköisiä. Jokaisessa on omat yksilölliset ja persoonalliset piirteet. Jokainen on arvokas sellaisena kuin on. Ihmisen arvokkuus ei riipu hänen kauneudestaan tai rumuudestaan. Kauneus on katsojan silmissä. Moni piirre mistä me emme itsessämme pidä, voi olla jostakin toisesta hyvin viehättävä. On järkyttävää, että me suremme liian lyhyitä jalkojamme, kun jollakin toisella voi olla syntymästä saakka vamma, joka vaikeuttaa koko elämää.

Katkelma Irja Askolan runosta:

Olisiko jokin toisin

jos huomaisit tuon hymyn

Luojasi hymyn

kun hän katselee luomaansa

Mitä tapahtuisi jos ottaisit todesta

tuon katseen

ja alkaiset katsella itseäsi

Luojan lailla:

hyvä ja kaunis

elämän iloon kutsuttu

Olisiko jokin toisin

jos oikeasti uskoisit

että olet kaunis ja komea

elinkelpoinen

sellaisenasi riittävä

itsellesi ja Jumalalle


Olisiko jokin toisin jos

alkaisit katsella itseäsi

Luojasi lailla

avautuisit avaraan olemiseen

ja kuulisit kauneutesi kutsun.

Herra opeta meitä hyväksymään itsemme sellaisina kuin olemme. Kiitos että sinulle olemme kaikki yhtä arvokkaita. Varjele meitä, ettemme arvioi toinen toisiamme vain ulkonaisin perustein vaan näemme pintaa syvemmälle.