Olen saanut olla mukana aika monissa juhlissa työurani aikana. On ollut iloisia perhejuhlia kuten syntymäpäivät, kasteet, konfirmaatiot, kodin siunaamiset ja häät. Papin työhön kuuluu myös surujuhlia, hautajaisia. Hautajaiset usein paljastavat ihmisistä hyvin paljon. Joskus omaiset tuntuvat olevan hyvin syyllisen ja katuvan oloisia. On luonnollista tuntea syyllisyyttä siitä, ettei ehtinyt viettää enemmän aikaa läheisen ihmisen kanssa. Että kävi liian harvoin äitiä katsomassa vanhainkodissa tai ettei väsyneenä jaksanut paremmin huomioida omaa aviopuolisoa. Nämä ovat normaaleja tunteita, jotka voivat nousta läheisen kuoleman jälkeen syyllistäen mieleen. Tämä on ihan luonnollista ja kuuluu suruaikaan. Syyllisyyden tunteminen voi olla joskus aivan aiheellistakin, mutta joskus aivan aiheetonta.

 

Yhden tärkeän huomion olen tehnyt. Ihmiset eivät koskaan kadu aikaa, jonka ovat antaneet läheisilleen. Harva äiti katuu sitä, että jäi kotiäidiksi moneksi vuodeksi sen sijaan että olisi edennyt uralla. Tuskin kukaan omaishoitaja katuu sitä, että hoiti äitinsä tai isänsä "loppuun saakka". Sen sijaan asia, jota ihmiset katuvat kuolinvuoteellaan, on se miten vähän aikaa he antoivat rakkailleen, miten harvoin muistivat kertoa heille miten rakkaita he ovat. Tai että koko elämä meni vain töitä tehdessä ja perhe jäi kakkoseksi. Näitä asioita ihmiset katuvat.

 

Aika on rahaa, sanotaan. Tämän mukaan monet elävätkin. Täytyy tienata mahdollisimman paljon. Jokaisen kunnon miehen täytyy rakentaa omakotitalo, hankkia hieno auto ja vene, käydä ulkomailla pari kertaa vuodessa. Sosiaalinen paine on kova. On surullista, että elintason kohottaminen voi imaista ihmisen niin mukaansa ettei häntä paljon kotona näy. Hyvääkin tarkoittavat elämänvalinnat voivat olla haitallisia, jos valinnat vievät perheenisän tai äidin pois lasten ja puolison luota. Työ on vain yksi osa elämää.

 

Muistan itse miten kurjalta tuntui lapsena, kun vanhemmillani oli kovin usein illalla kokouksia ja menoja. Olimme silloin veljeni kanssa kahdestaan kotona ja välillä oli aika turvaton olo. Muistan myös miten luksukselta tuntuivat ne illat, kun äiti oli kotona. Isompikin lapsi tarvitsee vanhempiensa läsnäoloa ja huomiota.

 

Olen itse tietoisesti yrittänyt työssäni huomioida lasten tarpeet ja sovittaa työaikani niin, että minulle jäisi aikaa heille. Yritän tehdä mahdollisimma vähän iltatöitä, jotta minulla olisi aikaa kuljettaa lapsia harrastuksiin tai vain viettää aikaa heidän kanssaan. Papilla ei ole työaikaa ja työtä on aina enemmän kuin ehtii tehdä. Silti työtä voi rajata. Kun ymmärtää ettei voi pelastaa koko maailmaa, kuten nuorena pappina vielä kuvittelin, niin osaa jakaa aikansa viisaammmin. Osaa asettaa asiat arvojärjestykseen. Muistaa, että vaikka olenkin pappi, olen myös perheen äiti ja aviopuoliso.

 

Lapset ovat niin vähän aikaa pieniä. En tahtoisi kymmenen vuoden päästä katua sitä, etten ollut koskaan kotona, vaan aina töissä. Myönnän kyllä ettei tämän päätöksen toteuttaminen ole aina helppoa.

 

Nykyään työelämän vaatimukset ovat monin paikoin niin kovat, että perhe jää helposti kakkoseksi. Minusta tämä on erittäin huolestuttava kehitys. Lapset tarvitsevat vanhemman, jolla on aikaa ja voimavaroja olla heidän kanssaan. Työ ei saa olla koko elämä. Toki moni muukin asia voi imaista ihmisen niin, ettei aikaa läheisille jää. Ehkä olisi hyvä pysähtyä miettimään omia elämän arvoja ja ajankäyttöä. Ettei sitten vanhana tarvitsisi katua sitä, ettei ollut aikaa rakkailleen. Monet ihmiset muistavat lapsuudestaan onnellisimpana ajat, kun oltiin ja puuhattiin yhdessä perheenä Vaikka rahaa olisi ollut vähän, yhdessäolo oli tärkeintä. Se on LAATUAIKAA.

Jumala antakoon meille viisautta käyttää aikamme oikein. Auttakoon hän meitä karsimaan elämästämme ne asiat, jotka eivät ole välttämättömiä, jotta voisimme keskittyä olennaiseen.