Osaatko hemmotella itseäsi? Rakastatko itseäsi niin paljon että suot itsellesi nautintoja silloin tällöin? Vai ajatteletko aina itseäsi vimeksi. Ensin on lapset, työ ja perhe, sitten vasta jos jää aikaa voisi miettiä jotain kivaa itselle? Kuulostaako tutulta? Tai ajatteletko kenties että eihän uskovan sovi tällaisia ajatella. Itsensä kieltämisestähän Jeesuskin puhui. Ei uskova saa nauttia, vaan ottaa ristinsä ja seurata Jeesusta. Ei uskovalle ole suotu helppoa elämää. Onko näin?

Tällaisia ajatuksia mietin yksin hotellihuoneessa työmatkalla. Ensin oli syyllinen olo, että mie vaan täällä yksin olen, kun pitäisi olla kotona lasten kanssa. Vaikka olen työmatkalla! Mies viestitteli että hyvin kotona pärjäävät ja tajusin miten hassu olen. Enkö nyt hyvä ihme osaa ja saa nauttia tästä pienestä hetkestä yksin poissa kotoa? 

No, huomasin kylppärissä ammeen ja päätin mennä vaahtokylpyyn. Oi miten ihanaa olikin köllötellä lämpimässä vaahdossa ja vain olla.

Siinä lämpimässä vedessä lojuessani aloin miettiä sitä, miten tässä hektisessä arjessa usein kunnollisena perheenäitinä ajattelen koko ajan muita ennen itseäni. Työssä on jaksettava kuunnella, rohkaista, tukea, olla sielunhoitaja. Kotona on huolehdittava lapsista  ja perheestä, ei siinä tohinassa paljon omaa aikaa jää. Puhumattakaan että hemmottelisi itseään. Joskus vähän shoppailee, käy hierojalla (en muista milloin viimeksi kävin). Kampaajakäynnit ovat lähes ainutta omaa aikaa. Tiedän toki että normaalissa lapsiperheen elämässä arki on usein tällaista, mutta voisiko silti jostakin pinnistää aikaa itselleen? Kai minulla on siihen oikeus?!

Miten hyvältä tuntuukaan  olla itselleen hyvä. Vaikka vain lojua vaahtokylvyssä ja antaa veden hyväillä väsynyttä kehoa. Tai olla hierojalla tai kasvohoidossa tai elokuvissa ystävän kanssa. Voimauttavia juttuja kaikki. Arjen vastapainoa.

Tänään luennoitsija puhui terveestä ja sairaasta hengellisyydestä. Hän puhui siitä, että joskus hengellisyyskin voi olla sillä tavalla vääristynyttä, että uskonelämä on vain täynnä kieltoja. Sen sijaan että nähtäisiin kaikki se kaunis ja hyvä jota Jumala on elämäämme antanut, keskitytään siihen mitä ei saa tehdä. Tai piehtaroidaan koko ajan omassa syntisyydessä, ja masennutaan kun ei kykenekään täyttämään uskovan mittaa. Kuka meistä kykenee? EI kukaan. En toki väitä etteikö olisi hyvä kilvoitella, mutta ei niin että ilo uskonelämästä katoaa.

Usko on iloinen asia. Armo on sitä, että kelpaa sellaisena kuin on, vajavaisenakin. Ei Jumala kiellä meitä nauttimasta luomistaan kauniista asioista tai olemasta itsellemme hyviä. Uskon että Jumalakin suree kun näkee meidän usein olevan niin ankaria itsellemme.

Perheenäidilläkin on oikeus omaan aikaan. Hän tarvitsee pieniä hetkiä, joista saa iloa ja rentoutusta jaksaa taas arkea. Uhrautuminen ja itsensä hylkääminen tekee vain katkeraksi. Äiti joka on saanut vähän tuulettua, jaksaa taas paremmin lastenkin kanssa.

Äidit ottakaa siis hyvällä omalla tunnolla omaa aikaa! Se on lapsenkin etu. Ja uskovat, oppikaa näkemään avarammin Jumalan hyvyys ja rakkaus meitä kohtaan. Ei se tarkoita, että teemme syntiä tai irstailemme, vaan iloitsemme ja nautimme elämän lahjoista. Ei elämä ole kuolemanvakavaa. Tai vaikka onkin, sitä tärkeämpää on ilo ja huumori. Eihän tässä elämässä muuten jaksa!

Jeesus, kiitos että sinä lupasit omillesi ilon. Opeta minua näkemään kaikki se ilo ja rikkaus jonka olet elämääni suonut. Opeta minua näkemään itseni niin kalllisarvoisena ja arvokkaana, että opin pitämään itsestäni hyvää huolta. Poista väärä syyllisyys ja anna sinun rauhasi ja vapautesi sydämeen. Kiitos, että sinulle riitän ja kelpaan juuri tällaisena. Aamen.

Nukkumaan käydessä ajattelen:
Huomenna minä lämmitän saunan,
pidän itseäni hyvänä,
kävelytän, uitan, pesen,
kutsun itseni iltateelle,
puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen,
kehun: Sinä pieni urhea nainen,
minä luotan sinuun.

- Eeva Kilpi, Laulu rakkaudesta 1976