Muistan aina Pyhäinpäivän 10 vuotta sitten. Pyhäinpäivää edeltävällä viikolla olin saanut tiedon veljeni yllättävästä katoamisesta. Hetkessä maailmani pysähtyi. Tieto läheisen äkillisestä katoamisesta ja mahdollisesta kuolemasta oli kuin painajaisunta, josta toivoi heräävänsä. Tuona pyhäinpäivänä en kyennyt saarnaamaan kirkossa. Seuraavat puoli vuotta elin läheisteni kanssa hirvittävää epätietoisuuden aikaa. Veljeäni ei etsinnöistä huolimatta löydetty kuin vasta keväällä jäiden sulettua hukkuneena. Kun lopullinen tieto veljen kuolemasta tuli, menetys vasta iskeytyi kunnolla tajuntaani. Tieto siitä, ettemme enää koskaan tässä ajassa voisi kohdata. Veljeni paikka oli lopullisesti tyhjä.

Pyhäinpäivänä muistelemme rakkaitamme jotka ovat saaneet kutsun tästä ajasta ikuisuuteen. Ehkä sinä elät parhaillaan suruaikaa. Yrität sopeutua elämään ilman läheistä ja rakasta ihmistä. Ehkä läheisen kuolema tuli yllättäen, ja menetys oli sinulle suuri järkytys. Tai ehkä läheisesi sairasti pitkään ja olit jo osannut odottaa ja ehkä toivoakin poislähtöä, joka toisi helpotuksen kipuihin. Tapahtuipa kuolema miten tahansa, on se aina järkytys kun se tulee kohdalle.

Surun viitta harteilla jokainen askel tuntuu raskaalta. Mistä voimia silloin kun ei jaksaisi ajatella huomispäivää? Mistä voimia, kun suru sumentaa näköalat niin ettei mikään tunnu miltään? Päivät seuraavat toisiaan harmaina ja tarkoituksettomina eikä yölläkään saa unta. Voi tuntua että toiset ihmiset elävät jossakin toisessa todellisuudessa kuin sinä, nauravat ja heillä on hauskaa. Sinä sen sijaan olet pudonnut pimeyden kuiluun. Eikä kukaan voi todella ymmärtää surusi ja kipusi suuruutta. Se on hirvittävän yksinäinen olotila. Kuin surun laakso, jonka läpi on yksin kuljettava.

Suru on kutsumaton vieras, jolle on annettava aikaa. Se ei lähde käskemällä tai ravistamalla harteilta. Puhutaan surutyöstä, ja varmasti raskaudessaan suru työstä käykin. Menetystä täytyy rauhassa sulatella, jotta sen kanssa voi jatkaa elämää. Eräs lapsensa menettänyt äiti kirjoitti, että suru lapsen menetyksestä on aina elämässä läsnä, mutta sen kanssa voi oppia elämään. Syvästä haavasta jää arpi, johon ei enää koske, mutta joka ei täysin katoa koskaan. Olemassaolollaan se muistuttaa aina tapahtumasta.

Moni saa lohdutusta ajatuksesta, että rakkaan ihmisen voi vielä joskus kohdata. Kristittyinä meillä on toivo joka kantaa kuolemankin yli. Haudoilla loistavat kynttilät kuvaavat Kristusta, joka on valmistanut omilleen paikan Taivaan kodissa. Kuoleman edessä AINOA TOIVOMME on ylösnoussut Vapahtajamme. Hän on ylösnousemuksellaan voittanut kuoleman vallan ja avannut jokaiselle häneen uskovalle tien ikuiseen elämään taivaan kodissa. Kun käsi on Jeesuksen kädessä tämän elämän ajan ei ote irtoa edes kuoleman hetkellä. Jeesus sanoo: "Minä olen ylösnousemus ja elämä. Se joka uskoo minuun, saa elää vaikka kuoleekin. Eikä yksikään joka elää ja uskoo minuun ikinä kuole." (Joh.11:25-26)

Jos et vielä kulje käsi kädessä Jeesuksen kanssa, pyydä hänet elämääsi. Silloin elämääsi tulee rauha ja turvallisuus. Silloin sinun ei tarvitse pelätä mitään. Sinun ei tarvitse pelätä kuolemaa eikä sitä mitä tapahtuu sen jälkeen. Jeesus itse johdattaa sinua askel askeleelta ja hänen kanssaan olet turvassa kaikissa elämässäsi eteen tulevissa vaiheissa.

Jos nyt elät surun aikaa, ja koet ettet edes jaksa rukoilla, niin tiedätkö että Jumala on luvannut kuulla hiljaiset huokauksetkin. Jumala ei ole jättänyt sinua yksin. Hän on lähellä, tunsit sinä hänen läsnäoloaan tai et. Hän kulkee rinnallasi pimeässä laaksossa ja tuo sinut valoon. Hän antaa sinulle tulevaisuuden ja toivon. Olen sen itse kokenut, siksi rohkenen näin sanoa.

Taivaan Isän siunausta ja lohdutusta elämääsi!