Lueskellessani viimeistä pappien ammattilehteä Cruxia, ajattelin kommentoida jälleen tätä aihetta, josta olen ennenkin kirjoittanut. Lehdessä oli parikin artikkelia ulkonäköpaineiden tulemisesta kirkon virassa olevillekin. Tätä aihettahan uutisoitiin jo syksyllä mediassa, kuinka vihkiparit saattavat valita papin ulkonäön perusteella tai jopa kehottaa pappia käymään kampaajalla tai kauneushoitolassa.

Cruxin artikkelin mukaan (mikäli sen oikein ymmärsin) pappi nähdään yhä enemmän esteettisen työn tekijänä. Esteettinen työ on työtä, jossa ruumiillisuus ja ulkonäkö ovat osa työpanosta ja ammatillista osaamista. Näin ollen kirkon virassa olevien olisi hyvä pitääkseen yllä kirkon brändiä (ja ammatillista osaamistaan?) alkaa enemmän panostaa ulkonäköseikkoihin!

Artikkelin kirjoittajien mukaan hengellisen työn tekijäkään ei ole "maallisten vaikutusten" ulkopuolella, eikä voi ohittaa ruumiin ja ulkonäön vaikutusta työhön. Varmaan näin onkin, mutta seuraavaa lausetta en suostu allekirjoittamaan: "Olisiko kirkon ja kirkon työntekijöiden nyt aika yhdessä miettiä ruumiillisuuden ja ulkonäön merkitystä osana työtä?" Tämähän tarkoittaa sitä, että kirkon työntekijöidenkin pitäisi mennä mukaan tähän pinnalliseen kauniiden ja rohkeiden ulkonäköhömpötykseen oman sanomansa kustannuksella, eikö? Elikä toimisiko tämä käytännössä vaikka niin, että seurakunta kustantaisi kauneushoitola- ja kampaajakäynnit työntekijöilleen? Papeista voisiin tehdä kirkkoherranvirastoon esite, jossa he olisivat viimeisen päälle koreana ja siitä sitten kirkollisia toimituksia haluavat saisivat valita mieleisensä.

Ymmärrän, ja minusta on itsestäänselvää, että virkatehtävissä ja kirkollisissa toimituksissa on hyvä olla huoliteltu, ovathan kyseiset tilanteet juhlahetkiä ihmisille. Mutta sitä en ymmärrä, että meidän kirkon työntekijöiden tulisi alkaa kalastaa jäseniä tällaisilla ulkonaisilla keinoilla. Jostakin syystä miehillä on tässäkin asiassa helpompaa. Tuskinpa kellekään tulisi mieleen vaatia miespuolisen hääpapin parturissakäyntiä (tai eihän sitä tässä ilmapiirissä tiedä).

Ymmärrän, että asiakaspalveluammateissa olevien tai vaikkapa kauneushoitolassa työskentelevien ulkonäkö vaikuttaa heidän yrityksensä imagoon, mutta kirkko on hengellinen yhteisö jossa tulisi vallita erilaiset lait. Eräs vertailukohde voisi olla esimerkiksi se, kuinka moni valitsee lääkärin tai pankkivirkailijan tämän ulkonäön perusteella? Eikö tuntuisi aivan älyttömältä moinen ajatus, mutta pappien kohdalla vastaava ulkonäkövaatimus on monen mielestä oikeutettua. Kaunis ja hoikka pappi näyttää kauniilta vihkikuvassa, mutta jääkö vihkiparille mieleen mitä pappi sanoi tai mikä on kirkollisen vihkimisen merkitys?

Työskennellessäni puolet työajastani sairaalapappina tällaiset pinnalliset ajatukset kalskahtavat todella pahasti korvaan. Kun ihminen on kuoleman hädässä tai sairauden aiheuttamassa kriisissä, hän tuskin valitsee luokseen tulevaa sairaalapappia tämän ulkonäön perusteella. Tärkeintä ihmiselle on, että saa hän avun ja että hänen hätäänsä vastataan. Tärkeintä on, että joku kuulee häntä, rukoilee hänen puolestaan, on lähellä ja läsnä. Kauneus on siinä, että on ihmisenä ihmiselle.

Kapinoin tätä kauniiden ja rohkeiden vaatimusta, joka on tulossa kirkkoonkin. En aio suostua kirkon brändin ylläpitäjäksi, jos se vaatii alistumista näin pinnalliseen rooliin. Olen kokenut senkin, että minua on joissakin tilanteissa yritetty asettaa sellaiseen muottiin, jossa "edustaisin" seurakuntaa ulkonäölläni. Sillä, että satun olemaan hoikka (kilpaurheilijataustastani ja liikunnallisuudestani johtuen) ei ole mitään tekemistä sen kanssa millainen on ammattitaitoni pappina. Jos ulkonäköni palvelee evankeliumia, kiitos Jumalalle siitä, mutta jos se palvelee vain ihmisten pinnallisuutta, voin pahoin.

Olen tähän asti kuvitellut, että hengellinen työ ja epäseksikäs työasu (alba tai naisen papin puku) suojaisi näiltä naurettavilta ulkonäköpaineilta, mutta näin ei taida ollakaan. Eikö meidän kirkonpalvelijoiden olisi syytä entistä enemmän korostaa sitä ainutkertaista sanomaa joka meillä on, eikä yrittää uudistaa brändiämme yhteiskunnan pinnallisilla keinoilla? Sillä siinä vaiheessa kun kirkonpalvelija alkaa luottaa enemmän meikkivoiteeseen kuin Raamattuun, jotakin on todella pielessä. Tämä ei toki tarkoita sitä, etteikö kirkon työntekijän olisi lupa huolehtia ulkonäöstään, kunhan muistetaan mikä työssä on tärkeintä. Ruumis (keho) ilman Henkeä on kuollut. Jos ydin katoaa, ei kauniskaan ulkokuori voi sitä pelastaa.


Herra armahda meitä. Auta näkemään olennainen. Anna Pyhän Henkesi voimaa työhön, jota olet kutsunut meidät tekemään.