Olen ollut viikon sairaalapapin erikoistumiskoulutuksen päätösjaksolla Helsingissä ja toinen viikko on vielä edessä. Kliiniseen päätösjaksoon kuuluu mm. sairaalaharjoittelua. Minun harjoittelupaikkani on Meilahden sairaalassa: kaksi kardiologista vuodeosastoa  sairaalan 15. kerroksessa. Osastoilta on huimat näkymät Helsingin ylle. Niitä olemme potilaiden kanssa yhdessä ihailleet kun olen heitä potilashuoneissaan tavannut.  On ollut mielenkiintoista tutustua suureen sairaalaan ja kuulla monenlaisesta erikoisosaamisesta jota siellä on. On ihmeellistä, miten monen ihmisen elinikää voidaan pidentää erilaisilla operaatioilla ja jopa sydänsiirroilla. Lääketiede on kehittynyt huimasti ja kehitys jatkuu koko ajan. Se on hieno asia ja tuo monelle toivon.

                               water-lilies.jpg?w=300

Monet asiat ympärillämme muuttuvat ja kehittyvät, mutta loppujen lopuksi ihminen on syvimmiltään samanlainen kaikkialla. Oltiinpa Savonlinnassa, Helsingissä tai vaikkapa Kreikassa, usein ihmisten peruskysymykset, haaveet ja pelot ovat samankaltaisia. Kun sairastuu, läheisten merkitys korostuu. Sairasvuoteen äärellä korostuu myös yksinäisyys. Miten toivottomalta tuntuukaan, jos ei ole ketään kuka kävisi katsomassa,  ei ketään, jota odottaa. Tämän olen usein kokenut. Yksinäisenä ja pelokkaana vuoteessa makaava potilas voi ilahtua suunnattomasti sairaalapastorista, jolla on aikaa istua hänen vuoteensa vierellä. Ihmisestä, jota kiinnostaa kuulla ihmisen elämäntarinaa, sairauskertomusta, pelkoja ja toiveita.

Kun liikun potilashuoneesta toiseen, liikun hiljaa ja kuunnellen. Ymmärrän, että kaikki eivät jaksa tai tahdo jutella sairaalapapin kanssa, mutta monta kertaa olen hämmästynyt sitä kuinka askeleeni on aivan kuin johdatettu juuri oikeaan huoneeseen. Huoneeseen, jossa on ollut ihminen jolla on ollut tarve jakaa elämänsä taakkaa ja asioita jonkun kanssa. Olemme saaneet lopuksi yhdessä kantaa Taivaan Isän käsivarsille ne asiat, jotka painavat. Tämä on tuonut monesti suuren helpotuksen ja rauhan. Ei tarvitsekaan yksin kantaa tätä taakkaa. Sen saa antaa suuremmille käsivarsille.

Sairasvuoteiden äärellä aistin usein lähes konkreettisesti että Jumala on läsnä. Hän tahtoo hoitaa ja lohduttaa. Kun yhteisen rukouksen jälkeen pelokas potilas näyttääkin luottavaiselta ja rauhalliselta, nousee sydämestäni kiitos Jumalalle, joka on Henkensä kauta läsnä. En voi ylistää omaa erinomaisuuttani tai hienoa sielunhoitajan taitoani, vaan Jumalaa, joka on uskollinen. On toki tilanteita, joissa tuska ja hätä on niin suuri, ettei mikään tunnu auttavan. Näissäkin hetkissä saattaa kuitenkin vähän auttaa se, että tuskansa saa purkaa toiselle. Silloinkin on läsnä Jeesus, sairauden tuttava, kipujen mies, vaikkei hänen läsnäoloaan tuntisikaan.

Sairasvuoteessa ihminen on aidoimmillaan, ei tarvita enää rooleja, teeskentelyä. Pääsen lähemmmäs ihmistä kun hänellä ei olet tarvetta pitää yllä kulissseja vaan asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä.  

Olen kasvanut sairaalapastorin tehtävään vähitellen. On ollut aika kun kaipasin ja nautin olla esillä ja estraadilla. Sitähän seurakuntapapin työ hyvin pitkälti on. Tällä hetkellä koen oloni kotoisemmaksi sairaalan käytävillä, sairasvuoteiden äärellä. Sairaalassa olen sielunhoitajana ja vierelläkulkijana. Sairaalassa myös koen olevani tarpeellinen ja oikealla paikalla. Saan kulkea Jeesuksen askelissa, olla välittämässä toivoa ja lohdutusta. Se on suuri tehtävä, josta olen hyvin kiitollinen.