Kesät on meidän perheessä urheilukilpailujen aikaa. Lapset on kovasti innostuneet yleisurheilusta ja kisoja tulee kierrettyä välillä useammatkin viikossa. Viime aikoina näillä kisareissuilla olen alkanut pohtia kilpailemisen mielekkyyttä ja tarkoitusta. Kisoissahan tavoitellaan  menestystä, eikö vain? Erään kilpailun jälkeen eräs tuttavaäiti tuli juttelemaan, että on kurjaa kun tytöt joka pituushyppynsä jälkeen vertailevat tuloksiaan ja ottavat kisan niin vakavasti. Hänen mielestään olisi mukavampaa, jos kilpailu vielä lapsilla voisi olla leikkimielistä, eikä niin vakavaa tulosten vertailua. Muuten helposti käy niin, että heikommin pärjäävät lopettavat koko urheilun. Tuossa hetkessä tuo mitä hän sanoi tuntui minusta ihan järkevältä, mutta jäin miettimään sitä.

Lapsissa on eroavaisuuksia siihen, miten he suhtautuvat kisamenestykseen. Omissa lapsissani ero on aika huikea tytön ja pojan välillä. Tytärtäni ei tunnu kovasti haittaavan vaikkei pärjäisikään. Poikani taas saattaa suuttua todella jos ei voitakaan. Hän on huonon kisan jälkeen lopettamassa urheilemista ja on äkäinen kuin turkinpippuri. Tunnustan itse olleeni lapsena samanlainen. Siksi on välillä tragikoomista seurata pojan samankaltaista luonnetta.

Kun viimeksi kotona mieheni kanssa juttelimme näistä kisamenetysasioista, hän totesi hämmästyneenä:"eikös kilpailun ideana ole juuri se, että taistellaan voitosta ja kilpaillaan paremmuudesta? Sitä vartenhan kisoissa käydään." Jäin itsekin miettimään tätä. Mitä järkeä on kilpailla, jos ei yritä tehdä parastaan ja voittaa? Kilpailussa kilpaillaan paremmuudesta, mutta vain yksi voi voittaa ja tässä on se ongelma. Joskus aikuiset ottavat liian vakavasti lastensa menestymsen ja piiskaavat heitä liiallisesti epäonnistumisista. Jos vanhemmat yrittävät lastensa kautta kompensoida omaa nuoruuden uraansa, jonka tulokset jäivät heikommiksi kuin oli tarkoitus, ollaan hakoteillä.

Tosiasia on sekin, että toisilta puuttuu ns. kilpailuvietti kun taas toisilla se on valtavan voimakas. Huippu-urheilijaksi tuskin pääsee ilman kilpailuviettiä ja halua voittaa. Mutta tämä  peruskysymys ja pohdinnan aihe on nyt se, että kuinka osata kilpailla leikkimielisesti? Sillä tavalla että kilpailee ja pyrkii parhaimpaansa, mutta ei liian vakavasti? Onko se edes mahdollista?

Kaikista ei tule kilpaurheilijoita, eikä tarvitsekaan. Itsestäni tuli, koska olin lahjakas ja sain valmennusta. Kertaakaan en ole silti pakottanut lapsiani kilpailemaan, vaan he ovat itse halunneet osallistua. Olen yrittänyt heille teroittaa, että aina ei voi voittaa, ja että voitto ei ole tärkeintä. Itsensä voittaminen ja oman tuloksen parantaminen ovat hyviä tavoitteita. Olen myös yrittänyt opettaa, että kaveria tulisi kannustaa ja on hyvä ettei aina voita, muuten ei opi häviämään sillä jokainen häviää kuitenkin joskus. Myönteinen palaute ja kannustus on tärkeää pärjäsi lapsi tai ei. Urheilu on hieno harrastus, jossa saa kavereita ja kunto kasvaa. Menestyksestä saa iloita, mutta ei toisten häviämisen kustannuksella.

Reilun pelin säännöt kuuluvat urheilukentillä niin lapsille kuin aikuisille. Joskus tuntuu että ne ovat aikuisilta enemmän hukassa kuin lapsilta. ;)

Se asia, mistä olen enemmän huolissani on tämä kilpailemisen mentaliteetti elämän muillakin osa-aluella. Aikuiset kilpailevat siitä, kenellä on hienompi talo tai auto tai enemmän rahaa. Joskus tuntuu ettei voi enää keskustella normaalisti, kun toinen yrittää heti panna paremmaksi kaikessa mitä sanon. ;)

Tällainen asenne siirtyy lapsiin ja hekin kilpailevat siitä, kenellä on hienommat ja kalliimmat vaatteet, paremmat lomamatkat tai rikkaampi isä. ;) Tosiasia on, että kaikki ei mene tasan yhteiskunnassa. Jakautuminen parempiosaisiin ja huonompiosaisiin on selkeää yhteuskunnassamme. Jotkut ostavat vaatteensa kirpputorilta, toisten ei tarvitse katsoa hintalappua, koska rahaa riittää.

Aikuisten tehtävänä on opettaa lapsille asennetta, jossa kilpailut on sitä varten että niissä kilpaillaan. Muuten elämässä on opittava tyytymään siihen mitä on.  Elintasokilpailussa eivät voita kaikki. Aina on niitä joilla menee paremmin, joilla on enemmän rahaa, mainetta ja valtaa.Silti heikommille sijoille jäävät voivat iloita ja nauttia elämästä jos osaavat arvostaa elämän pieniä ihmeitä, joita useinkaan ei rahalla voi edes ostaa.