Puhutaan, että luterilainen kirkko on kriisissä kun porukkaa on eronnut kirkosta sankoin joukoin homokohun myötä. Ollaan huolissaan miten verotulot riittävät työntekijöiden palkka- ym kustannuksiin. Huoli on varmasti aiheellinen monin paikoin. Seurakunnat yrittävät keksiä keinoja kuinka tehdä jumalanpalvelus houkuttelevammaksi tai miten saada ihmiset kiinnostumaan seurakunnan toiminnasta. Siinä sitä pohdintaa riittääkin. Rippikoulun käy lähes koko 15-vuotiaiden ikäluokka, mutta sitten nuoret katoavat seurakunnan toiminnasta. Miksi nuoret aikuiset eivät löydä paikkaansa seurakunnasta?

Millä motiiveilla ihmiset yleensä kuuluvat kirkkoon? Moni kuuluu siksi, että on aina kuulunut ja ei ole mitään erityistä syytä erotakaan. Joku kuuluu siksi, koska tahtoo että lapset kastetaan ja voivat aikanaan käydä rippikoulun. Joku sen vuoksi, että tahtoo päästä kummiksi tai saada kirkkohäät. Joku siksi, että on aktiiviseurakuntalainen ja uskossakin eli osallistuu seurakunnan toimintaan säännöllisesti.

Suurin osa kirkkoon kuuluvista kansalaisista ei kuitenkaan ole seurakunnan aktiivijäseniä, eli niitä jotka viikoittain osallistuisivat seurakunnan toimintaan. Silti he tahtovat kuulua kirkkoon. Moni sanookin että kirkko tekee arvokasta työtä mm. diakoniassa tai lasten parissa ja siksi he tahtovat verovaroillaan tukea kirkon työtä. Hieno asia, mutta vielä hienompaa olisi jos he olisivat löytäneet oman paikkansa kirkossa ja kokisivat sen itselleen tärkeäksi.

Joissakin tutkimuksissa on käynyt ilmi, että keskiverto kirkkoon kuuluvalle tärkeitä seurakunnan toiminnassa ovat ennen kaikkea kirkolliset toimitukset: kasteet, vihkimiset, hautajaiset. Niissä tilanteissa ihmiset ovat kontaktissa seurakuntaan ja kirkon työntekijään. Eli eivät kovinkaan usein. Näissä tilanteissa myös muodostetaan kuva kirkosta usein sen perusteella millaisena kyseisen juhlan kokee. Jos papin käytös tai puhe ei miellytä, helposti hänen kauttaan leimataan koko kirkon toiminta. Asettaa aika paljon paineita papille.

Itse näen aina nuo toimitustilanteet hyvin haasteellisina. Mietin millä tavalla voisin avata uskon sisältöä kasteperheelle tai vihittävälle parille. Hautajaisissa mietin millä tavalla osaisin tuoda kristinuskon näkökulman esille sillä tavalla että se voisi avautua ja tuoda toivon sureville. Omin voimin tai omassa viisaudessani en usko tähän kykeneväni. Rukoilen aina ennen toimitusta, että Jumala koskettaisi ihmisiä heidän tärkeässä juhlassaan. Monta kertaa olenkin hämmästynyt kuinka näin on käynyt. Jumala on läsnä Sanassa ja sakramenteissa. Monelle on ollut yllätys, kun hän on aiemmin pitänyt toimitusta vain rituaalina, mutta kokenutkin että Jumala oikeasti on siinä läsnä ja vaikuttaa Pyhän Henkensä kautta.

Kirkkoa sanotaan vanhanaikaiseksi ja siksi monet seurakunnat ovat kokeilleet jos jonkinmoisia keinoja saadakseen ihmisiä kirkkoon. Mitkään temput tai spektaakkelit eivät kuitenkaan tuo ihmisiä kirkkoon. Tai jos hetkellisesti tuovatkin, ei heidän siteensä jää pysyväksi. On lukemattomia esimerkkejä siitä, että vasta kun ihminen on tullut elämässään etsikkoaikaan, hän tulee kirkkoon tai hengelliseen tilaisuuteen. Kun ihminen on sairas, hän menee lääkäriin. Kun ihmisellä on hengellinen hätä tai kaipuu, hän tulee seurakuntaan. Toivottavasti hän saisi silloin kontaktin myös johonkin ihmiseen seurakunnassa eikä luovuttaisi käytyään kerran yksikseen istumassa kirkon penkissä. Kirkkoon tulija ei välttämättä puhu yhdenkään ihmisen kanssa koko aikana. Jokainen istuu orpona omalla paikallaan ja lähtee messun päätyttyä kotiin ketään kohtaamatta.

Se, mitä tahtoisin muuttaa omassa kirkossani olisi liiallisen muodollisuuden purkaminen. Kirkko on monilta osin hyvin kankea ja kaavamainen toiminnassaan. Toivoisin että seurakunnan tilaisuudet ja jumalanpalvelukset voisivat olla ihmisläheisimpiä ja rennompia. Sellaisia, joissa tapahtuu kohtaamisia ihmisten välillä. Liiallinen kaavamaisuus tuntuu monesta vieraalta. Kaivataan vapaampaa menoa. Siksi monet hakeutuvat vapaiden suuntien tilaisuuksiin.  Olemme tulleet aika kauas alkukirkon ajoilta, jolloin seurakunta oli läheinen perheyhteisö. Nyt kirkko on kuin virkamieslaitos, joka tarjoaa palveluja.

Ihmisellä on kaipaus yhteyteen toisten kanssa. Siksi pienryhmät ovat ehdottoman tärkeitä ja niissä voi aivan eri tavalla tulla kohdatuksi ja vaihtaa ajatuksia. Olisi tärkeää, että seurakunnan sisällä on tällaisia pienempiä ryhmiä ja "piirejä" joissa samankaltaiset ihmiset voivat kohdata toisiaan. Yksi tällainen onkin muodostunut jo Savonlinnaan. Uskovat eri seurakunnista ovat löytäneet toisensa uuden "projektin" merkeissä. Alamme järjestää yhteiskristilisiä Loistoiltoja, jotka ovat rentoja tilaisuuksia sisältäen ylistystä, rukousta, opetusta ja lapsille omaa ohjelmaa.

Iltoihin olennaisena osana kuuluu myös kahvila, eli kahvi- tai teekupposen äärellä voi jutella ja hengailla. Tapahtuu juuri sitä kohtaamista, jota ihmiset kaipaavat. Illat on tarkoitettu erityisesti lapsiperheille, sekä nuorille aikuisille. Ikärajaa ei ole. :) Eli kaikki jotka tämän tyyppisistä hengellisistä tilaisuuksista pitävät ovat tervetulleita mukaan.

Tänään oli ensimmäinen Loistoilta, jossa porukkaa oli koolla noin sata henkeä. Aika iso joukko vähäisestä mainonnasta ja kovasta pakkasesta huolimatta. Se kertoo siitä, että tämänkaltaiselle toiminnalle on tilaus. Oli ilo olla mukana ja kokea yhteyttä eri seurakunnista olevien uskovien kanssa. Uskon, että näistä illoista tulee avautumaan jotakin uutta paikkakunnallamme. Tämän tyyppistä toimintaa on kovasti kaivattu. Paikka, jossa kokoonnumme on entinen oopperakellari eli ravintolan tila. Hieno paikka!

Ihminen tulee paikkaan, johon tuntee kuuluvansa ja jossa  tuntee että hänet otetaan vastaan. Ihminen tulee uudestaan paikkaan tai tilaisuuteen, jossa kokee yhteyttä muiden samanhenkisten kanssa. Lapsiperheet tulevat paikkaan, jossa lapsille on hoito. Moni haluaa tulla paikkaan jossa voi olla rennosti ja oma itsensä. Paikkaan jossa on samanhenkisiä ihmisiä. 

Itse olen vuosikausia kaivannut omaan kirkkooni kovasti ylistystä, siksi tykkään näistä illoista erityisesti. Mielestäni on myös tärkeää, että voidaan tarjota esirukousta niille, jotka sitä kaipaavat. Näin kenenkään ei tarvitse lähteä kotiin murheidensa kanssa kun ne on saatu yhdessä jättää Jumalalle.

Loistoillat ovat syntyneet vuosien rukousten tuloksena. Ehkä yksi oman kirkkomme ja seurakuntiemme ongelma onkin se, ettemme rukoile tarpeeksi yhdessä ja kysele Jumalan tahtoa ja johdatusta. Omalla järjellämme ja viisaudellamme talousarvion määrärahojen puitteissa vain toimimme ja yritämme kehitellä uutta ja kiehtovaa toimintaa joka houkuttelisi. Sitten ihmettelemme kun ihmisiä ei kiinnosta. Monelle on tärkeää että saa myös itse osallistua toimintaan tekemällä jotakin, eikä vain istua passiivisena kirkon penkissä. Tämä on myös suuri haaste.