Olen viime aikoina seurannut Idols-kilpailua, koska sukulaistyttö on siinä mukana. Kilpailussa etsitään parasta laulajaa/esiintyjää ja tiputuspeli on aika kovaa. Tuomarit arvostelevat kilpailijoita hyvinkin rankasti, mutta vielä rankempaa on jälkipeleissä (lehdistössä, nettisivuilla, keskustelupalstoilla käytävä keskustelu). Aivan kuin esiintyjät olisivat yleistä riistaa, joista voi kirjoittaa mitä vain. Moni Idolsissa mukana olevista on alaikäinen elikä hyvin nuori ja kokematon vielä. Monta kertaa on tullut mieleen, että miten herkät nuoret kestävät tuollaisen repostelun. Onpa muutama jättänyt kisan kesken ihan paineiden takia.

Vaatii aika kovaa henkistä kanttia olla kaiken kansan edessä arvioitavana. Luulen, että moni kisaan lähtenyt ei arvannut mitä se todellisuudessa toisi eteensä. Olisi ehdottoman tärkeää, että jokaisella mukanaolijalla olisi vahvat tukijoukot taustalla. 

Julkisuus ja esilläolo on huumaavaa ja huikea tunne, mutta pitemmän päälle se voi käydä liian stressaavaksi nuorelle, jonka identiteetin muotoutuminen vielä kesken. Niin paljon on esimerkkejä lapsitähdistä, joiden elämä ei mennytkään ihan putkeen. Tuli lähdettyä liian aikaisin mukaan asioihin, jotka jälkeen päin osoittautuivat huonoiksi valinnoiksi.

Kyseistä Idols-kisaa ja muitakin vastaavanlaisia kilpailuja katsoessani olen kovasti miettinyt julkisuutta ja nuorten suurta intoa päästä esille ja julkisuuteen. Tarkoitan sitä, että monella nuorella nykyään tuntuu olevan halu hinnalla millä hyvänsä päästä julkkikseksi. Keinoja siihen riittää. Ainakin tv-kisarintamalla on mahdollisuus yrittää jos jonkinmoisilla keinoilla. On talenttia, idolsia, dancea ja mitä kaikkea. Toki on hieno asia, että lahjakkaat nuoret pääsevät näin esittämään taitojaan ja voivat edetä unelmissaan, mutta mikä on se hinta jonka moni joutuu tästä maksamaan? Kun ei onnistukaan, entä sitten?

Moni voi saada sieluunsa haavoja, jotka eivät heti paranekaan. Monessa kilpailussa ulkonäkö korostuu kovasti ja sitä kommentoidaan hyvinkin suoraan. Kun ei aina aikuinenkaan ole tällaiseen tottunut, niin kuinka sitten nuori. On aivan eri asia olla julkisuudessa poliitikkona tai ammattinsa tähden kuin nämä tavalliset nuoret, jotka ovat yhtäkkiä nousseet esille. Tarvittaisiin julkisuusvalmennusta heille, jotta he saisivat tukea mm. sille mitä kannattaa itsestään paljastaa, mihin kannattaa suostua. Etteivät myisi itseään vain päästäkseen esille, sillä hyväksikäyttäjiä riittää. Lehdistö on myös armoton. Lööppeihin pääsee nopeasti ja vanhat asiat ja kohuuutiset kaivetaan esille. Julkisuus on siis taattu, mutta ei aina sillä tavalla kuin itse ajatteli. Kaikki julkisuus kun ei olekaan myönteistä.

Aloin todella ihmetellä mihin on tultu, kun oma alakouluikäinen lapseni luuli, että julkkis on ammatti. Näin tuntuu moni muukin luulevan, koska pyrkiminen huipulle on niin kovaa. Välillä tuntuu että normielämä ja taviksena oleminen ei riitä. Pitäisi olla jotakin erikoista, ihmeellistä, hätkähdyttää jotenkin. Huolestuttavaa tämä on mielestäni siiänä suhteessa, että tällaiset murkkuikään kuuluvat piirteet ovat jääneet täysi-ikäisillekin päälle. Tarkoitan tätä kohauttamista ja hätkähdyttämistä. Johannatukiaisia tässä maassa riittää. Sen sijaan ne, jotka tekevät jotakin oikeasti arvokasta eivät välttämättä julkisuudessa näy. Kun on paljon kiinnostavampaa lukea poliitikkojen salarakkaista kuin vaikkapa geenitutkijoista.

Julkisuus on oikeastaan kuin huume. Joku julkkis on tämän myöntänytkin. Kun on kerran päässyt esille, tarvitsee huomiota koko ajan. Samalla on pelko, ettei enää huomatakaan, että muuttuu tavikseksi, josta kukaan ei kirjoita, puhu. Sehän tarkoittaisi ettei olekaan enää mitään, ja siksi täytyy keksiä koko ajan uusia keinoja hätkähdyttää.

Ikävin mahdollinen yhdistelmä on huono itsetunto ja julkisuus. Siitä voi seurata suurta harmia. Mikään ei riitä. Pitää aina kohahduttaa enemmän ja enemmän, että tuntuisi joltakin. Huomaamatta onkin myynyt itsensä julkisuuden reposteltavaksi eikä siitä olekaan enää paluuta. Joku muu määritteleekin julkisuuspelin säännöt ja itse voi vain sivusta seura sitä kuvaa mikä itsestä on luotu. Pahimmassa tapauksessa näin.

Ihmettelen mediassa myös sitä, miksi kaikista (urheilijoista, poliitikoista, Idolskilpailijoista) täytyy yrittää kaivaa esille jotakin hätkähdyttävää tai kohupaljastuksia. Sensaatiohakuisuus on mennyt äärimmäisyyksiin.

Miten me kasvattaisimme nuorillemme niin vahvan itsetunnon, ettei heidän tarvitsisi julkisuuden kautta lähteä arvostusta etsimään?  Miten voisimme luoda sellaista kuvaa elämästä, että on ihan yhtä arvokas ihminen vaikkei olekaan esillä eikä julkkis. Että tavallinen, välillä tylsäkin, elämä on sitä parasta aitoa elämää isolla E:llä?