Jaksaakseen on opittava katsomaan,
kuuntelemaan tarkkaan,
josko jossain helähtäisi
jokin pieni sävel
lämmin sana
hymyn häivä
ruskojuova pilven raossa.
Ja on, on se siellä.
Aina se kuitenkin on.

  - Maaria Leinonen -

 

    Jonakin päivänä kun kohtaa ja kuulee paljon surullista ja ikävää, tuntuu kuin omakin mieli muuttuisi harmaaksi. Niin paljon tuskaa, pettymyksiä ja pahuutta  - tässä maailmassa. Selittämätöntä kärsimystä, sekä sitä jota me ihmiset aiheutamme toisillemme.  Joskus tuntuu että  pahuus kuin vyöryy yli lehdistä ja uutisista ja joka tuutista. Siltä yrittää suojata lapsiaan ja välttää uutisten katsomista, mutta aina se jostakin tulee. Miksi ikävät asiat saavat enemmän tilaa mediassa. Jos uutisten antama kuva maailmasta olisi ainoa oikea, niin maailmassa ei olisi muuta kuin poliitikkojen skandaaleja, maanjäristyksiä, sotia ja väkivallantekoja.

 Onneksi muutakin vielä on. Maailmassa vielä paljon kaunista, herkkää, inhimillistä. Pienen lapsen viaton katse, vanhuksen lempeä kädenpuristus, tuntemattoman hymy bussissa, kaunis laulu radiosta, rakkaan hellä suukko, koiran lipaisu nenänpäästä. Puhumattakaan kauniista auringonnoususta tai lumihiutaleiden leikistä ilmassa.

   Mitä näen? Mitä kuulen? Näenkö kauniin vai tumman? Kuulenko vain surun sävelen vai aistinko riemukkaan soinnun? Millaiseksi mielenmaisemani maalaan? On helppoa masentua surullisten uutisten äärellä. Kun itse sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen, eka merkki oli se, etten enää voinut katsoa uutisia ahdistumatta. Tuntui että kauhu tulvi mieleeni kaikkialta. Kun aloin toipua, oli kuin silmäni olisivat auenneet ja näin taas valon ja kuulin lasten naurun ja lintujen laulun. 

 Voisimmeko minä ja sinä olla toivon, ilon ja valon tuojina tässä paikoin niin pimeässä maailmassa? Voisimmeko olla sanomassa lempeitä sanoja, hyväilemässä kipua pois? Voisimmeko olla Taivaan Isän rakkaudesta ja armosta kertomassa niin sanoilla kuin teoilla? Voisimmeko? Niin kauan kuin on elämää, on toivoa.

 

Oli, oli se lintu. Oli se elävä lintu ja lauloi.
Vaikka puiston puut
kouristelivat kaamospakkasessa
henkitoreissaan.
Ja maailma sakeana pimeydestä
kuin hiilikellarin kohtu.
Mutta pimeän kuoleman keskellä helähti.
Se oli lintu.
Se oli elävä.
Ja se lauloi.

- Maaria Leinonen -