Sitä iltaa en unohda koskaan. Viimeistä yhteistä iltaa Mestarin seurassa Pääsiäisaterialla. Nojasin pääni Mestarin rintaa vasten. Hän oli minulle niin rakas. Kolme vuotta olin kulkenut hänen seurassaan kuunnellen hänen opetustaan ja nähden miten ihmeellisesti hän kohtasi ja auttoi ihmisiä. Hän oli niin täynnä rakkautta.

Sinä torstai-iltana yläsalissa Mestari oli jotenkin erilainen. Tunsin miten sydän hänen rinnassaan löi levottomasti. Hän oli vakava ja katsoi meitä tarkkaan kuin painaen jokaisen kasvonpiirteemme mieleensä. Koskaan en unohda hänen katsettaan, lempeitä silmiään. Sitä, miten suurella rakkaudella ja kiintymyksellä hän meihin katsoi. Sydämeni oli murtua kun Herramme ja Mestarimme pesi jalkamme ennen ateriaa. Olin hämmentynyt enkä ymmärtänyt yhtään mitään. Ajattelin, että meidän olisi pitänyt pestä hänen jalkansa eikä hänen. Yritin sanoa sitä, mutta hänen rakastava katseensa sai minut vaikenemaan.

Nauttiessamme ateriaa Mestari teki jotakin merkillistä. Hän otti leivän, siunasi ja mursi kuten tapana oli, mutta hänen sanansa, ne ihmetyttivät meitä: ”Tämä on minun ruumiini, joka annetaan teidän puolestanne.” Vakavana hän otti viinimaljan ja sanoi: ”Tämä on minun vereni, joka vuodatetaan teidän puolestanne syntien anteeksiantamiseksi.” Katsoimme toisiamme, mutta kukaan ei uskaltanut kysyä mitä hän tarkoitti.

Sitten hän ojensi leipäpalan Juudakselle ja sanoi jotakin. Vähän sen jälkeen Juudas lähti pimeään yöhön. Luulin hänen menevän hoitamaan jotakin asiaa. Myöhemmin tajutessani minne hän lähti, tieto järkytti meitä kaikkia. Hän oli se, josta Mestari oli sanonut: ” yksi teistä kavaltaa minut”. En voi vieläkään ymmärtää, miksi Juudas. Vaikka hän oli Jeesukselle niin rakas.

Lauloimme kiitosvirren ja lähdimme Getsemanen puutarhaan. Se oli meille tuttu paikka. Tuska valtasi Mestarin. Hän pyysi minua ja kahta toveriani valvomaan ja rukoilemaan kanssaan. Meitä väsytti niin, ettemme pysyneet hereillä. Jos olisin silloin tiennyt sen, mitä tiedän nyt, olisin pakottanut itseni pysymään hereillä.

Sydäntäni särkee, kun muistelen mitä sitten tapahtui. Hänet vangittiin, vietiin pois. Me pakenimme kaikki, hänen rakkaat ystävänsä. Myöhemmin seisoin ristin juurella, kun hän antoi henkensä. Silloin luulin: kaikki on lopussa. Hän oli jättänyt minulle tehtävän: huolehtia äidistään. Tartuin Mariaa kädestäja talutin hänet kotiini murtuneena. Olimme toivottomia ja luulimme kaiken olevan ohi.

Murhe oli lamaannuttanut meidät toimintakyvyttömiksi. Havahduimme kun Pääsiäisaamuna Maria juoksi haudalta ja kertoi käsittämättömän uutisen: Mestari on noussut kuolleista, hän elää! Ensin en voinut uskoa sitä, mutta kun astuin hautaan ja näin hänen käärinliinansa, minä uskoin. Yhtäkkiä aloin ymmärtää. Myöhemmin hän ilmestyi meille lukittujen ovien takana ja sain nähdä hänen rakkaat kasvonsa ja naulanjäljet. Uskoni vahvistui. Hän oli todella noussut kuolleista ja elää.

Uskothan sinäkin sen! Jeesus ei jäänyt hautaan. Hän kuoli sinunkin tähtesi ja elää. Maailmassa ei ole suurempaa rakkautta kuin hänen. Minä tiedän sen, koska olen saanut levätä hänen rintaansa vasten."