Vietimme Sosterissa tällä viikolla työhyvinvointiviikkoa. On ollut hienoa nähdä eri osastoilla kuinka kiireestä huolimatta henkilökunta on jaksanut panostaa työhyvinvoinnin ylläpitämiseen eri tavoilla. Osastojen seinillä on ollut positiivisia lauseita tai taukojumppaohjeita, työkaverin selkään on kirjoitettu pahvisen sydämen sisälle myönteisiä viestejä. On kannustettu kipuamaan portaita hissillä nousemisen sijaan. Portaissa onkin ollut hauska kohdata hymyileviä puuskuttavia ihmisiä ja vaihtaa muutama sana. On syntynyt mukavia voimaannut-tavia kohtaamisia.

Työhyvinvoinnin esille nostaminen on äärimmäisen tärkeää nykyisessä tilanteessa, jossa sairaanhoitopiirimme on suuressa muutoksessa. Epävarmuus tulevasta on kuormittanut sekä vaikuttanut henkilöstön työssä jaksamiseen ja motivoitumiseen pidemmän aikaa. Tunteet ovat pinnalla ja näkyvät työyksiköissä eri tavalla. Tunteet vaihtelevat epätoivosta toiveikkuuteen ja luottamukseen. Jokainen työntekijä kokee tilanteen omalla yksilöllisellä tavallaan. On todettu, että muutostilanteissa ihmisen epävarmuuden kokemukseen vaikuttaa se, millaiset vaikutusmahdollisuudet hänellä on muutostilanteissa. Muutokset joihin ei ole voinut millään tavalla vaikuttaa tai osallistua, ovat vaikeampia kestää ja hyväksyä. Sen sijaan jos työntekijällä on ollut mahdollisuus olla mukana muutosprosessissa, hän on valmiimpi hyväksymään muutokset. Kaikissa muutostilanteissa tällaiseen ennakointiin tai yhteiseen suunnitteluun ei luonnollisesti ole mahdollisuutta, mutta siihen tulisi pyrkiä.

Työhönsä sitoutunut työntekijä on työnantajalleen aarre. Sitoutumisella on toki myös kääntöpuolensa. On todettu, että mitä sitoutuneempi työntekijä omaan työhönsä on, sitä enemmän hän tuntee epävarmuutta organisaation muutostilanteissa. Tämä tieto voi antaa ymmärrystä esimiehille siitä, miksi alaiset saattavat reagoida hyvinkin voimakkaasti muutoksiin. Muutosvastarinnan voi nähdä myönteisenä asiana, koska se kertoo vahvasta sitoutumisen tasosta omaan työhön ja työyhteisöön. Haasteena onkin: kuinka motivoida työhönsä sitoutunut työntekijä uudenlaiseen työnkuvaan yhtä vahvasti.

Muutos koetaan uhkana, mutta se voi olla myös mahdollisuus. Haasteena on, millä tavalla ikäviltä tuntuvistakin muutostilanteista voisi löytää jotakin myönteistä. Vanhasta luopuminen vaatii usein surutyötä, mutta voi olla ovi uuteen, parempaankin. On selvää että muutos pelottaa, mutta voisiko sen nähdä myös mahdollisuutena johonkin uuteen? Voisiko muutokseen, kuten elämään yleensäkin, suhtautua uhkakuvien sijaan uteliaisuudella. Mitähän uutta tämän myötä elämääni aukeaa…

Ammattinsa osaavia sitoutuneita työntekijöitä tarvitaan jatkossakin. Kuinka työyhteisön jäsenet voisivat yhdessä tsempata toinen toistaan ja auttaa jaksamaan epävarmassa tilanteessa? Kuinka voisimme nähdä tulevaisuuden valoisana vaikka vanhasta totutusta ehkä joutuukin luopumaan? Tunteista ja peloista puhuminen on tärkeää. Osastotunnit, joissa voi käsitellä muutoksen tuomia tunteita voivat auttaa yhdessä jaksamiseen ja vahvistaa yhteisöllisyyttä. Työnohjauksessa voi purkaa tuntojaan ja löytää uusia näkökulmia tulevaisuuteen. Puhuminen auttaa ja vapauttaa voimavaroja, sen olen työssäni vuosien saatossa kokenut.

Elämässä on loppujen lopuksi hyvin vähän asioita, jotka pysyvät muuttumattomina. Yksi suurimmista haasteistamme elämässä onkin sopeutua jatkuviin muutoksiin, joita elämä eteemme heittää. Tärkeintä on, ettemme jää yksin muutoksen tuulien heiteltäväksi. Ei ole heikkoutta pyytää apua, tarvita toista. Pikemminkin se tekee meidät inhimillisemmiksi ja lähentää meitä toinen toisiimme. Ei annetta epävarmuuden tulla väliimme kiilaksi vaan yhteiseksi moottoriksi, jonka avulla porskutamme eteenpäin. Levitetään myönteistä energiaa työpaikallemme kielteisen sijaan. Opetellaan laskemaan leikkiä kipeistäkin asioista eikä vaivuta kyynisyyteen. Niin kauan kuin on elämää, on toivoa.

Rakastaa ei ole sama kuin katsoa toisiaan silmiin, se on katsomista yhdessä samaan suuntaan.

Antoine Saint-Exupery

(tämä kirjoitus julkaistu myös Itä-Savon Hyvis-sivujen blogissani)