Ratkaisun paikalla

"Jeesus tulee, oletko valmis" pappi jyrisi saarnatuolista niin että Mirva säpsähti. "luki ennen puhelinpylväässä" hän jatkoi hiljaisemmalla äänellä. Aika tehokas saarnan aloitus, Mirva hymyili. Kyllähän Mirvakin ne puhelinpylväät muisti. Nuorena tekstiä pidettiin hauskana pilana ja väännettiin eri muotoihin. Kuka milloinkin oli tulossa, niin että piti olla valmis. Mirva vilkaisi vieressään istuvaa Tainaa, jonka kaveriksi oli suostunut tuomasmessuun lähtemään. Taina näytti kuuntelevan keskittyneesti. Hänelle uskonasiat olivat niin luonnollisia, toisin kuin Mirvalle joka tunsi olonsa vieraaksi kirkon penkissä. Aika nuorennäköistä porukkaa messussa näytti olevan ja tuomaslaulut bändin säestyksellä kuulostivat yllättävän rempseiltä. Muutama vanha tuttu riparikappalekin oli laulettu.

Nuori mukavannäköinen pappi puhui saarnassaan siitä, miten Jeesus tulee aikojen lopulla takaisin suuressa kirkkaudessa enkeliensä kanssa ja noutaa omansa taivaan kotiin. Hän korosti, että sen vuoksi oli tärkeää tuntea Jeesus henkilökohtaisesti. Pappi kertoi, kuinka Jeesuksen syntymä ja kuolema oli ennustettu raamatussa jo vuosisatoja ennen kuin ne tapahtuivat. Samalla tavalla Jeesuksen toinen tuleminen maan päälle oli ennustettu. Mirva katseli ympärilleen ja mietti ajattelivatko nuo kaikki ihmiset samalla tavalla. Ainakin he näyttivät kuuntelevan keskittyneesti. Eihän Mirvakaan mikään jumalankieltäjä ollut. Kyllä hän Jumalaan uskoi. Joka ilta luettiin lasten kanssa iltarukouskin. Ja Jeesuskin oli varmasti ihan hyvä ihminen. Opetti tärkeitä asioita, teki ihmisille hyvää. Mutta oliko hän jotakin enemmän?

Mirva ei kehdannut olla lähtemättä ehtoolliselle, kun muutkin menivät. Ehtoollispöydässä tapahtui jotakin merkillistä. Pappi ojensi ehtoollisleivän ja sanoi "Jeesuksen Kristuksen ruumis sinun puolestasi annettu". Mirva laittoi leivän suuhunsa ja kuuli selvästi äänen: "Mirva, olen odottanut sinua, tahdotko seurata minua?" Mirva katseli hämillään ympärilleen, mutta pappi oli jo monen metrin päässä. Yhtäkkiä Mirva ei voinut estää kasvoilleen valuvia kyyneleitä. Jotenkin hän sai ehtoollisviinin hörpättyä ja kömmittyä paikalleen penkkiin. Messun loppuajan Mirva istui kummallisessa olotilassa ja hämmentyneenä. Ääni oli ollut niin todellinen. Mirva muisti miten lapsena pyhäkoulun opettaja oli puhunut sydämen avaamisesta Jeesukselle. Silloin Mirvakin oli pyytänyt Jeesusta elämäänsä, mutta vanhemmaksi tultuaan asia oli jotenkin unohtunut. Elämä oli kulkenut eteenpäin eikä Mirva ollut pitkään aikaan ajatellut koko asiaa.

Illalla nukkumaan käydessään Mirva tunsi itsensä kuin pikkutytöksi kuiskatessaan: "Jeesus, olitko se sinä, joka minulle puhuit ehtoollispöydässä?" Lämmin tunne valtasi Mirvan kuin pehmeä peitto ja Mirvaa alkoi taas itkettää. Mikä minuun on mennyt, olenko sekoamassa, Mirva mietti. "Kyllä minä tahdon seurata sinua." Mirva sopersi ja lämmin tunne hänen sisällään kasvoi. Mirva ei tiennyt oliko se hänen omia ajatuksiaan vai Jumalan ääni, mutta aivan kuin joku olisi sanonut: "Mirva, minä rakastan sinua. Tahdon olla elämässäsi mukana."

Aamulla kun Mirva heräsi, hänestä tuntui jotenkin erilaiselta. Mielessään hän kuiskasi: "Jeesus" ja tunsi saman lämmön leviävän olemukseensa. Ehkä se on totta, mitä sinusta sanotaan, Mirva ajatteli, että sinä todella elät ja tulet kerran takaisin. Aamiaispöydässä mies ihmetteli kun Mirva näytti niin pirteältä ja säteilevältä. Mirva pohti mielessään että ehkä hän voisi lähteä sinne messuun toisenkin kerran Tainan kanssa. Jotenkin näistä asioista piti nyt päästä selvyyteen. Ehkä jossakin vaiheessa uskaltaisi puhuakin jonkun kanssa. Töihin ajaessaan Mirva tunsi olonsa ihmeen iloiseksi ja hän alkoi hyräillä tuttua messulaulua.


Kuuleeko Jumala?   

Risto istui työpöytänsä ääressä tuijottaen sopimuspapereita. Edessä olivat tiukat liikeneuvottelut. Risto tunsi itsensä kireäksi ja vähän epävarmaksikin. Oli kysymys isoista asioista, sopimuksesta, joka olisi saatava firmalle. Tosin tällaisia sopimuksia Risto oli tehnyt uransa aikana kymmeniä, mutta jostakin syystä hän yhtäkkiä tunsi olonsa niin pieneksi ja voimattomaksi. Hän mietti elämäänsä, avioliittoaan ja hän tunsi olonsa jotenkin tyhjäksi. Kummallinen olo, ei ollenkaan miellyttävä. Hänhän oli menestyvä, arvostettu mies, hänellä oli kaunis vaimo, kaksi lasta, kaunis koti. Mutta viime aikoina elämän vakaus oli alkanut horjua. Vaimossa äskettäin todettu rintasyöpä tuntui olevan kuin painajaisunta.

Riston mieleen hiipi kummallinen tunne: oliko elämä vain tätä, neuvottelu toisensa jälkeen, sopimuksia, rahaa, menestystä? Toivatko ne kuitenkaan mitään pysyvää? Jos pohja putoaisi, jäisikö mitään? Yhtäkkiä Risto tunsi itsensä heikoksi ja pelokkaaksikin. Kummallinen tunne, mitä tämä oikein oli? Jostain kumman syystä mieleen juolahtivat lapsuudesta isoäidin sanat: "Risto, silloin kun pelottaa, rukoile. Taivaan Isä kuulee."Kummallista, kuinka tuo hetki tuli juuri nyt mieleen, Risto pohti. Hetken päästä hän käveli toimistonsa ovelle, sulki sen, jottei kukaan yllättäisi häntä. Hän huomasi istuutuvansa työpöytänsä ääreen ja ristivänsä kätensä. Ei kai tuosta haittaakaan olisi, jos huokaisisi ylöspäin.

Risto sulki silmänsä ja kuuli sanovansa:"Jumala, ajattelin vaan, että jos sinä olet olemassa ja kuulet.." Välittömästi kun Risto oli sanonut "Jumala", hän tunsi ihmeellisen miellyttävän lämmön ympäröivän hänet. Sellaista hän ei ollut aikaisemmin kokenut. Koska tuo tunne oli niin hyvä, hän jatkoi: " Niin kuin varmaan tiedät, mulla on nyt tuo neuvottelu edessä ja olisi hyvä saada se sopimus. On vähän hermostunut olo. Ja kun vaimollakin on todettu se rintasyöpä..." Risto huokaisi syvään ja tunsi kuinka kyyneleet alkoivat valua pitkin hänen kasvojaan. Sitten hän vaipui kuin horrokseen ja ihmeellinen rauha kuin pyyhkäisi hänen ylitseen. Ei ollut tarvetta sanoa mitään. Oli valtavan hyvä olla vain hiljaa. Ihan kuin joku olisi käärinyt hänet pumpuliin. Ajantajukin katosi, kunnes ovelta kuului koputus ja Risto havahtui kuin unesta ja pyyhki nopeasti kasvonsa kuiviksi.

Jumala on olemassa. Hänkuulee rukoukset. Rukous ei ole vain rituaali. Kun sinä otat yhteyttä Jumalaan, hän vastaa. Kun tahdot olla yhteydessä Jumalan kanssa, hän ilmaisee sinulle itsensä. Rukous ei ole vain uskovien keksimää hölynpölyä tai suggestiota. Se on yhteyttä elävään Jumalaan, taivaan ja maan Luojaan, joka on kiinnostunut juuri sinun elämästäsi.

Riston neuvottelut onnistuivat. Hän oli aivan rauhallinen ja sai paremman sopimuksen kuin oli ajatellutkaan. Mutta  -  se ei tuntunut enää niin tärkeältä. Sillä hänen vaimonsa oli mennyt lääkäriin ja diagnoosissa ei näkynyt enää jälkeäkään syövästä! Risto oli hämillään. Mitä tämä oli? Oliko hänen vaatimaton rukous vaikuttanut? Vaimolleen Risto ei ollut uskaltanut sanoa mitään. Hän päätti silloin tällöin jatkaa rukoustuokioitaan. Hän alkoi puhua Jumalalle päivittäin kuin ystävälleen. Kerran eräs liiketuttava pyysi hänet mukaansa seurakunnan miesten saunailtaan, ihmeekseen Risto huomasi suostuvansa.

Yllättävän fiksua porukkaa, ihan erilaisia kuin hän oli ajatellut uskovien olevan. Ne puhuivat niin luonnollisesti Jumalasta ja Jeesuksesta. Risto huomasi heti miten erilainen ilmapiiri oli verrattuna firman saunailtoihin. Ilman viinaa - ja kuitenkin niin rento meininki. Jotenkin saattoi olla oma itsensä eikä tarvinnut vetää mitään roolia. Ilta päättyi rukoushetkeen. Se tuntui jotenkin niin rauhoittavalta. Viikkojen vieriessä Risto alkoi käsittää, että hänen elämässään oli auennut jotakin aivan uutta todellisuutta, sellaista josta hän ei ollut aiemmin tiennyt. Hän päätti kertoa siitä vaimolleenkin, jonakin päivänä. Siitä, että Jumala onkin olemassa ja kuulee rukoukset kuten isoäiti oli sanonut!

Lemmenjuomaa hapannaamalle

Jokin aika sitten ostin pullon kivennäisvettä. Laitoin sen tiskipöydän reunalle; semmoisen ison pullon, jossa oli vaalea etiketti. Etiketin reunaan oli markkinamies maalannut pienen punaisen sydämen. Poikani 4-vuotiaan viisaudella pullon ja etiketin nähtyään kysyi, että onko tuo sitä lemmenjuomaa. 

Niinpä niin. Siinä missä tavalliset ihmiset yhdistävät sydämenkuvan vissypullon kyljessä terveyden vaalimiseen, lapset näkevät merkin toisin. Elämä on seikkailua, jossa ruoka-aineillakin on oma salaperäinen viestinsä - vaikka sitten lemmestä kertova.

Minkälaisia merkkejä sinä ympärilläsi näet? Harmaita, vaativia, tehokkuudesta viestiviä? Vai rakkautta, iloa ja seikkailuja tarjoavia? Paljon on kiinni omasta asenteesta miltä elämä näyttää. Tunnemmehan kaikki sen hapannaaman, joka katselee maailmaa negatiivisten silmälasien läpi. Sen, joka saa kohteliaisuudeksi tarkoitetun viestinkin kuulostamaan loukkaukselta.

Kahden pienen taapertajan elämänasennetta seuratessa olen huomannut kuinka lapsella luonnostaan on positiivinen ja utelias asenne elämään. Usein lähetän mielessäni rukouksen Taivaan Isälle, että tuo myönteinen elämänjano saisi säilyä heissä eikä muuttuisi missään vaiheessa kyynisyydeksi elämää kohtaan.

Entä millaisia merkkejä ja viestejä me ihmiset toinen toisillemme lähetämme? Lähtetämmekö myönteisiä, rohkaisevia, toista kannustavia? Vai ovatko viestimme kielteisiä, vaativia, toisia alaspainavia?

Eräs maailman kauneimmista merkeistä ja viesteistä ihmisten välillä on hymy. Tiedämme kaikki kuinka hymyilevien kasvojen näkeminen voi muuttaa synkänkin päivän aurinkoiseksi. Eräällä ystävälläni on erittäin viehättävä hymy. Aina kun sen näen, tulen hyvällä tuulelle.

Hymy rikkoo yksinäisyyden muurin ympäriltämme. Se viestii hyväksyntää, toisesta välittämistä. Se on postitiivinen viesti maailmalle. Minä uskon, että hymy välittää myös jotakin Jumalan rakkaudesta. Olen nimittäin varma, että Jumala katselee meitä ihmislapsiaan hymyillen.

Hymyssä on myös se hyvä puoli, että se tarttuu. Ja tämä tartunta ei ole vaarallinen, vaan se voi ehkä pelastaa jonkun lähimmäisen päivän tai parhaassa tapauksessa koko elämän.

Hymyillään kun tavataan! :-)

Töllötin      (kesällä 2005)

Olemme hankkineet uuden television. Ihan sellaisen laajakulmaisen, puolen seinän kokoisen maisematelevision. Sen sijaintipaikka on makuuhuoneessa!

Uusi televisio on yhdistänyt meitä perheenjäseniä. Sitä kun on helppo tuijottaa isossa sängyssä lekotellen. On tilaa välillä lukea kirjaa tai lehtiä, kääntyillä ja vaikka peuhata. Ihan toista kuin ennen vanhaan kun istuttiin jokainen omilla tuolillamme tai välillä sohvalla makoillen tv:tä tuijotellen..

Nyt on kaikki toisin. Eikä se haittaa, vaikka kuva on vähän liian kirkas päivällä ja muuttuu hämärämmäksi sitä mukaa kun ilta laskeutuu. Se tuo oman lisävärinsä ohjelmiin. Lasten kanssa on hauska arvailla mitä kaikkea hämärissä kohdissa tapahtuu. Ja kun eräänä iltapäivänä kuva oli oikein kirkas, 3-vuotias neitimme otti oikein paidan pois päältä ja tokaisi että otan aurinkoa.

Poikanihan sen television meille hommasi viisivuotiaan näppäryydellä. Yhtenä iltapäivänä hän sängyssä makoillessamme katseli ikkunasta oravanpojan kipittelelyä lähimännyssä ja tokaisi tyynesti että taitaa tulla maisematelevisiosta luonto-ohjelmaa. Sen jälkeen olemme kutsuneet makuuhuoneen ikkunaa maisematelevisioksi. Ja suoraan sanoen: minulle tuo riittää aivan loistavasti televisioksi.

Näytökset eivät ole olleet turhan rajuja edes perheen pienimmälle. Ainakaan vielä. Ja kuvan laatu on pysynyt hyvänä kun muistaa vaan välillä ikkunoita putsata.

Kuinka kauniin maailman on Taivaan Isä meille luonut. On upeaa seurata lintujen kuhertelua lammella ja lokkiemoa laiturilla hautomassa pesässä munia, jotka pian kuoriutuvat. Miksi me ruokimme itseämme, aistejamme niin usein asioilla, jotka eivät meitä todella ruoki. Loppujen lopuksi.

Mukavia tuijotteluhetkiä teillekin!

Hetkessä voi kaikki romahtaa

Ei! Se ei ole totta! Tieto iski Hannen tajuntaan viiltäen kuin puukonisku rintaan. Marko kuollut - liikenneonnettomuudessa kuutostiellä. EI! EI! Huuto purkautui jostakin syvältä Hannen sisältä, eivätkä aivot suostuneet vastaanottamaan asiaa. Oli varmasti sattunut jokin väärinkäsitys kyse oli varmaan jostakin toisesta henkilöstä. Ei hänen rakkaasta Markostaan,  aviomiehestä, jonka hän vasta muutama tunti sitten oli halauksin ja suukoin saatellut työmatkalle. Markon äidin kyyneleiset kasvot ja niiltä heijastuva tuska kuitenkin viestitti Hannelle, että oli tapahtunut jotakin aivan hirvittävää! Sellaista, joka muuttaisi koko Hannen loppuelämän.

Joka päivä luemme uutisia erilaisista onnettomuuksista ja tapaturmista. Ne ovat meille kuitenkin vain etäisiä uutisia, joiden äärellä ehkä hetkellisesti saatamme tuntea myötätuntoa. Oletko tullut ajatelleeksi kuinka monen ihmisen elämän yksi onnettomuus hetkessä mullistaa täysin? Vasta kun onnettomuus sattuu läheisen kohdalle, TIEDÄMME mistä on kysymys. Sen jälkeen traagiset uutiset koskettavat meitä aivan eri tavalla.

Markon kuoleman jälkeisistä päivistä Hanne ei muista kunnolla mitään. Vain sen miten kasvoja kirveli jatkuva itkeminen. Ja miten pahalta tuntui kun ihmiset väistelivät häntä kuin spitaalista. Ennen hautajaisia Hanne tahtoi vielä katsoa Markoa arkussa nähdä hänet viimeisen kerran. Marko näytti niin levolliselta. Tuntui uskomattomalta, että hän oli siinä, mutta ei kuitenkaan ollut. Se oli vain Markon kuori. Hanne suuteli Markon kylmää poskea ja puhkesi lohduttomaan itkuun! "
 
Hautajaiset olivat raskaat. Hanne ei kyennyt lukemaan kukkalaitteen muistovärssyä.  Hän olisi halunnut paeta koko tilanteesta, juosta pois! Pappi näytti rauhalliselta ja puhui lempeällä äänellä. Siunauspuhe toi tuskallisen rakkaita muistoja mieleen, ja jokainen niistä sattui yksitellen. Muistotilaisuudessa pappi sanoi uskovansa että Jumala on määrännyt jokaisen ihmisen elämän pituuden. Ja että jokainen elämä on yhtä arvokas, oli se lyhyt tai pitkä.

 Mutta miksi toisille annettiin niin vähän elinpäiviä? Miksi Jumala otti jonkun pois alle kolmikymppisenä, kun elämä oli ihan alussa vasta? Sitä Hanne ei tajunnut eikä siihen ei pappikaan osannut vastata. Silti hän vakuutti, ettei Jumala tee koskaan virheitä. Kaikella on jokin tarkoitus.
---------
Kuoleman edessä kaikki pysähtyy. Hetkessä koko elämä saa uuden käänteen. Mihin voi tarttua kun suru tulee yllättäen todeksi? Mistä saada lohdutusta ja voimaa jatkaa elämää? 

Kristinuskon mukaan tämä maanpäällinen elämä on vain ohikiitävä hetki verrattuna iankaikkiseen elämään, jonka Jumala on omilleen valmistanut. Jällennäkemisen toivo on kristinuskon tuoma lohdutus läheisensä menettäneelle. Jeesus sanoo: "Minä olen ylösnousemus ja elämä. Se joka uskoo minuun, saa elää vaikka kuoleekin." Kun käsi on Vapahtajan kädessä tämän elämän ajan, on kuolema vain portti iankaikkiseen, parempaan elämään taivaan kodissa. Siellä on paikka varattuna jokaiselle Jumalan lapselle.

Unelmien romahtaessakin käsivarret kantavat   (vuodelta 2002)

Ennen lapseni syntymää minulla oli kuva ihanneäidistä, joka on pullantuoksuinen, aina käsivarret taikinassa iloisena loihtimassa perheelleen suussasulavia herkkuja. Äidistä, joka on koko ajan lastaan varten. Äidistä, joka ei koskaan suutu. Vähän yli puolitoista vuotta sitten syntyi suloinen Lenni-poikamme, jota olen kotona hoidellut ja samalla yrittänyt ihanneäidin muottiin kovasti mahtua. Täytyy tunnustaa, en ole mahtunut. Liian usein huomaan olevani se noita-akkaäiti, joka hermostuu ja menettää malttinsa pikkuisen kiukkua kuunellessaan. Ei meillä pullakaan ole joka viikko tuoksunut, muista herkuista puhumattakaan. Usein olen haikeana kaivannut enemmän omaa aikaa ja aikuiskontakteja kakkapyykin ja ruuanlaiton vastapainoksi.

Kaiken arkisen tohinan keskeltä olen kuitenkin löytänyt äitiydestäni arjen kultahippusia pikkuisen kehitystä seuratessani. Ensimmäinen hymy, sana, haparoiva ensiaskel. Se, kuinka hän juoksee syliin ja pussaa naaman märäksi. Aikaisemmin olin vain kuullut puhuttavan äidinrakkauden suuruudesta. Nyt ymmärrän mistä on kysymys. Välillä sydämeni on aivan pakahtua lasta katsoessani ja kiitollisuus valtaa mielen tästä saamastani suuresta lahjasta.

Välillä taas huoli ja vastuu painaa harteita. Kuinka suojelen lastani maailmassa, joka tulvii monenlaisia vaaroja ja kiusauksia? Kuinka osaan antaa eväitä, joilla  selvitä elämässä? Minulle on äitinä uskottu suuri tehtävä. Mistä saan voimaa ja viisautta sen täyttämiseen?

Minua on kantanut ajatus: uskovan äidin lapsi ei joudu hukkaan. Tuon voisi sanoa myös: rukoilevan äidin lapsi ei joudu hukkaan. En minä omin voimin kykene lastani elämän läpi suojelemaan. Kyllä siihen tarvitaan suuremmat käsivarret. Iankaikkiset käsivarret. Käsivarret, jotka on naulattu ristiin sinun ja minun syntien vuoksi. Joka päivä saan kädet ristissä huokaista Taivaan Isälle: anna sinä minulle voimia ja viisautta. Pidä huolta tästä pienestä ihmistaimesta. Siunaa ja varjele häntä.

Emme me ole yksin tässä maailmassa. Meillä on Isä taivaassa, joka Henkensä kautta on keskellämme pimeimpänäkin hetkenä. Silloin kun olet ihan rikki, väsynyt, pettynyt, hänen kosketuksensa lohduttaa, tuo toivon. Jeesus itse on kulkenut ihmisen tien, hän tietää ettei elämä aina niin helppoa ole. Siksi hän kykenee sinua ja minua auttamaan. Joulun sanoma on siinä, että Jumala tuli ihmiseksi. Meitä ihmispoloisia auttamaan, meitä rakastamaan. Hän on meitä varten, kuten me vanhemmat olemme lapsiamme varten. Äidinrakkauttakin suurempaa on se rakkaus, jolla Jumala sinua ja minua rakastaa. Hän kuoli, jotta me saisimme elää. Elää täysipainoisen ja onnellisen elämän hänen turvallisilla käsivarsillaan.